Ja minua paleli

Palaan vielä helmikuiselle Maltalle, sillä haluan kertoa kokemuksen, joka nosti mieleeni kaukaisen tapahtuman.

I
Riemuisa vapauden tunne, jalat tuskin koskettavat maata. Olemme matkalla, oi miten kaunista, miten hauskaa! —Ja yhtäkkiä pelästys, lysähdys, lamaannus. Suunnaton nolostuminen: Missä minun kassini on?

Tällä kertaa selvisimme vähällä. Mitään korvaamatonta ei kadonnut. Jäätävä myrskytuuli, joka sai meidät nauraen kietoutumaan takkeihimme, oli tarttunut kevyeen kassiini, ja lennättänyt sen tiehensä. Etsimme kassia vimmatusti kukkapenkeistä, suihkulähteestä, kiviportailta. Kiipeilimme ylös alas.Tähyilimme kattoja ja katuja muurin alapuolella, kunnes luovutimme. Kassi oli lentänyt merelle, ehkä. Tuskaisen nolouden vallassa oli soitettava vuokraisännälle: kadotin avaimen, sen lisäavaimen jonka olin erityisesti pyytänyt itselleni. Jonka toimittamisessa oli ollut vaivaa. Isäntämme ystävällisyys sai mielialani vähitellen kohoamaan. Itseluottamukseni kuitenkin oli hukassa pitkän aikaa.

Seuraava  kokemus on kerrottu niin monta kertaa, että joudun ponnistelemaan muistaakseni itse  tapauksen, enkä kertomusta siitä. Putoamisen tunne kuitenkin toistui Maltalla niin elävänä, ettei ole väliä tapahtuiko tämä viime kuussa vai kaksikymmentä vuotta sitten:

II

Seison mieheni rinnalla rautatieasemalla, iloisena, seikkailunhaluisena. Olemme tulleet metrolla Amsterdamista, ja tässä on vaihtopysäkki junaan.Tämä taitaa olla ensimmäinen omatoimimatkamme aikana ennen internettiä, ennen kännyköitä. Olemme menossa tapaamaan Kuopusta, joka opiskelee Arnhemissa. Junan pitäisi tulla kolmen minuutin päästä. Yhtäkkiä eteemme ponnahtaa kaksi nuorukaista. Yritän tähystellä suuntaan, johon toinen viittilöi, ja toinen selittää jotakin vimmatusti, kuohuksissaan. Onpas metkaa tuo hollannin kieli, ensimmäisen kerran kuulemme sitä. Valmistaudun sanomaan jotakin: —Sorry, what's your problem? —mutta pojat ovat kadonneet. Hämmästynein silmin tähyilemme ympärillemme. Kas, kantapäät vilahtavat oviaukossa, kun viereisellä raiteella juna jo lisää vauhtiaan. Mikäs kiire heille tuli? No, ei haittaa. Meidän junamme lähestyy. Kumarrumme nostamaan repun ja kassit jalkojen juuresta, mutta reppua ei ole siellä. Sitä ei ole missään. Meidät on juuri ryöstetty.

Tuollaista tapahtuu kaikkialla, jatkuvasti. Mutta että meillekin! Tarinan jatko onkin ehkä digisukupolvelle käsittämätön:

En muista miten löysimme poliisiasemalle, miten saimme tavaramme lueteltua, pankkikorttimme kuoletettua. Miten viimein pääsimme Arnhemiin, ja onnistuimme löytämään eglannin kieltä taitavan taksikuskin. Hän sai ohjeeksi etsiä kadun, joka on kanavan varrella. Meillä ei ollut osoitetta, sillä muistikirja oli repussa. Repussa Nokian autopuhelimen, videokameran, luottokorttien ja ja lentolippujen seurana. Edes taidekorkeakoulun nimi ei ollut muistissamme, ja mitäpä sillä tiedolla tekisi pikkutunneilla?

Osasimmeko kylliksi kiittää taksikuskiamme! Hän oli uskomaton. Kolusimme yön tunteina kaupungin kanavakatuja, kyselimme harvoilta vastaantulijoilta, hajaannuimme kurkkimaan porraskäytäviin, tähysimme ikkunoita, näkyykö jossakin valoja. Tiesimmehän, että jossakin Arnhemin yössä, kolmannessa kerroksessa, Kuopus ja tyttöystävä (nykyinen vaimo) kurkottelevat huolissaan ikunasta kadulle: — Miksi heitä ei kuulu?
     Tarinan loppu on onnellinen. Löysimme korkeakoulun, ja sen ovenraosta näkyi valoa. Neitonen avasi oven meille, hän oli yöpäivystäjänä. Tietenkin hän tunsi poikamme, ja osoite saatiin. —Tapaamisen riemu on helppo palauttaa mieleen.Vakuutus korvasi aikanaan kadonneet tavarat, ja paluuliputkin järjestyivät. Vietimme iloisen pääsiäisen Arnhemissa, ja muistaakseni siellä oli yhtä kylmää kuin helmikuisella Maltalla.

***

Lähetän tämän tarinan vastaukseksi Pakinaperjantain 277. haasteeseen: "Ja minua paleli".