Matkapäiväkirjasta

Picnic

 Matka Cortes-saarelle on aina seikkailu. Se alkaa viimeistään Vancouverin lentokentällä. Kaikki  ei välttämättä suju nuottien mukaan. Aivan viime tingassa, liukukäytäviä  pitkin juosten, passi- ja turvatarkastusjonot ohittaen (kiitos virkailijoiden ystävällisyyden) kerkisimme kaksimoottoriseen pikkukoneeseen jossa totisesti huomaa lentävänsä, vuorien ja saarien välitse tutisten ja vaappuen. Tällä kertaa ohitimme pitkät lauttamatkat. "Shuttle buss"odotti lentokentällä  ja vei meidät venerantaan, missä tilattu vesitaksi odotti. Muut asiakkaat jäivät lähisaareen, me kaksi jatkoimme kohti kaukana häämöttävää kohdetta. Aaltojen yli lentäminen oli hauskaa, mutta jokainen rysähdys veteen tuntui irroittavan lihakset luista. Jo kaukaa erotimme korkean laiturin ja siinä pomppivat ja vilkuttavat pisteet. Pian näkivät lapsenlapset meidänkin vilkutuksemme, ja perheen iPadiin tallentui lähestymisemme vastaanottajien mainioiden kommenttien säestämänä. Ehjin nahoin pääsimme rakkaitamme halaamaan. Yhtäpäätä siis onnistui 24 tunnin matka koneenvaihtoineen, harvinaista!

Nyt olemme solahtaneet perheen arkeen, työhön ja juhlaan. Minä tietenkin innostun auttamaan uuden puutarhan hoitamisessa. Ihastuttava kukkaloisto on jo toisena kesänä loihdittu tontille, joka paikalliseen tapaan on rakennettu piiloon, metsäpolun päähän. Vähitellen vallataan lisää tilaa luonnolta. Korkea aita pitää kauriit ja sudet loitolla, mutta kaikenpeittävä salal, Gaultheria shallon, ja kaikenkietova blackberry, mustavadelma, eivät välitä aidoista. Kotoinen vuohenputki on lastenleikkiä verrattuna monien metrien pituisiin piikkilankaversoihin, joita kiskon daalioiden, leimujen ja saniaisten lomasta nahkarukkaset käsissä ja pyöritän  vyyhdiksi. Ikivihreä salal-pensas on oikein soma, ja näyttää ihan puutarhakasvilta kun sen lomaan rakentaa polkuja. Kelpaisi minulle!

Mustat korpit hallitsevat nyt äänimaisemaa metsässä. Ilokseni onnistuin näkemään ehkä kesän viimeisen, muuttomatkalta myöhästyneen kolibrin, joka pysähtyi tutkimaan daaliankukkaa ihan nenäni edessä, kun istuin puutarhassa sukkaa kutomassa.

Kysyin isosiskolta, mihin ovat hävinneet somat kanat, joista näin kuvia viime kesänä? No, kun ne houkuttelivat tontille susia ...Yksi kana oli jo siepattu  ja lisää himoittiin. Tytöt näkivät aamutuimaan kaksi sutta kiilusilmää takapihan polulla, ja hälyttivät isän apuun. Sudet onnistuttiin tällä kertaaa häätämään rauhanomaisin keinoin. Siskokset suostuvat apein mielin luopumaan kanoistaan, sillä asutuksen liepeille eksyneet sudet ovat henkipattoja.  Eivätkä nuoret luonnonsuojelijat toivo mitään pahaa susille, vaikka isoäidillä on tukka pystyssä.

Näin kalpenee täällä kettutarinani...