Kesä Baden-Badenissa

Monasti vieraillessani kirjastossa huomaan unohtaneeni kotiin toivelistani. Niinpä onkin mukava tutkia kirjaston suosittelu- ja uutuushyllyjä, ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan josta ei mitään tiennyt aikaisemmin. Viimeksi lähti mukaani  pieni, sidottu, pokkarin kokoinen kirja: Leonid Tsypkin, KESÄ BADEN-BADENISSA. Dostojevskini lukeneena minua tietenkin kiinnosti aihe, mistä takakannessa kerrotaan mm:

”Kesä Baden-Badenissa on Fjodor ja Anna Dostojevskin avioliiton ensimmäinen kesä 1867, jolloin he pakenivat Dostojevskin velkojia ja ahnaita sukulaisia Eurooppaan ja kirjailija koetti päivästä toiseen onneaan rulettipäydän ääressä.”

Susan Sontag, kirjan löytäjä ja esille tuoja, on kirjoittanut mielenkiintoisen esipuheen, josta otteet:

”KESÄ BADEN-BADENISSA on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin.”

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä voi tehdä - mitä voi juutalainen tehdä - tietäessään, että hän vihasi juutalaisia?”

”Kesä Baden-Badenissa on tehokurssi joka perehdyttää kaikkiin venäläisen kirjallisuuden suuriin teemoihin, mutta nerokas ja vauhdikas kieli valaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi.”

En malta olla hiukan kokeilemattaTsypkinin kerrontatekniikkaa, missä  vaihtelevien  konjunktioiden yhdistämät lauseet saattavat jatkua jopa viiden sivun verran - ehkä pitempäänkin, sillä lopetin pisteiden tarkkailun - mutta jäljittely-yritykseni  on  epäilemättä yhtä amatöörimainen kuin sunnuntaimaalarin halu kokeilla Picasson kubismia täysin tietämättä, miten Picasso, uutta luova nero,  imi itseensä vaikutteita ajan koneromantiikasta ja Afrikan neekeritaiteesta, tai yrittää matkia Seuratin  täplämaalausta ymmärtämättä tuon taivaallista tieteen  uusista huomioista valon näkyvistä aallonpituuksista ja värien synnystä, - siitä huolimatta yritän tässä välttää pisteen käyttöä, vaikka en sentään tavoittele Tsypkinin virkkeiden pituutta varmana siitä, että lukija ei silloin edes yrittäisi käydä kömpelöä tekstiäni läpi ja saattaisi jopa pelästyä ja jättää tutustumatta kirjaan joka minut lumosi.

   Lukiessani Kesää Baden-Badenissa vertaisin kokemusta musiikkiin, missä aloitusteeman jälkeen seuraa alati uusia sivupolkuja, taitteita ja käänteitä, jotka samalla vihjaisevat uusista aiheista, ja kuitenkin  jättävät kaipauksen siihen alkuteemaan, joka jää ikäänkuin täyttymystä vaille, kunnes sävelten suunta alkaakin lähestyä loppua silti vielä  kääntyillen kiihottavasti sivupoluille, ja viimein, lopultakin tulee vapauttava loppusointu, toonika, piste, ja vaikka lukukokemus on aluksi hämmentävä ja aivan uudenlainen - edes Marcel Proust ei kirjoita niin pitkiä virkkeitä kuin Tsypkin -  tempaa kerronta nopeasti mukaansa vyöryttäen esiin ainutlaatuisen rikkaita mieli- ja kielikuvia, jotka kuitenkin ovat selkeitä ja melkein visuaalisia, niin että lukija heti  huomaa milloin siirrytään Tsypkinin nykyajasta - junamatkasta Leningradiin -  Dostojevskin pariskunnan aikaan Baden-Badenissa, vaikka siirtymät tapahtuvat keskellä virkettä kuten taitavasti suunnitellussa elokuvassa, missä huomaamattomat leikkaukset,  ristikuvat tai kameran liikkeet kuljettavat tarinaa milloin todellisuuden, milloin mielikuvien ja unien läpi, eikä lukija yhtäkkiä enää kaipaakaan pisteitä kahlitsemaan ajatuksia täsmällisten rajojen sisään, vaan on oppinut ikäänkuin aivan uuden tavan vastaanottaa kirjoitettua tekstiä,-  ja tapahtui niin, että ahmittuani kirjan loppuun halusin aloittaa sen uudelleen alusta.

Orkideaharrastajan haaveita

Sininen Vanda-orkidea

Eilen ostin kauppareissulla nuppuisen Miltonia-orkidean. Silloin kun vuosituhannen vaihteessa ihastuin orkideoihin, ei niitä tosiaan saanut supermarketista. Niitä saattoi hankkia orkideaseuran näyttelyistä tai harrastajien kokoelmista. Joskus löytyi kukkakauppa, joka silloin tällöin maahantoi Phalaenopsiksen tai Paphiopedilumin. Minusta ei superharrastajaa tullut, mutta rakkaus on kestänyt vastoinkäymisetkin. Samoin on säilynyt taipumus haaveilla saavuttamattomasta. Kuten vaikka sinisestä Vandasta.

Thaimaan-reissuilla olen ensimmäiseksi halunnut päästä Chiang Main Kamthieng Flower Marketille, suurelle kukkatorille. Miten hyvin tuossa ilmastossa viihtyvätkään orkideat! Kuvan Vandat eivät tarvitse edes kasvualustaa, ne roikkuvat koreissaan ja juovat juurillaan kosteutta. Kasteluletkulla tarjotaan virkistävä suihku tarvittaessa. Sininen Vanda on useimmiten siirtynyt ostoskoriini muiden orkideoiden seuraksi. Niiden omistamisesta olen iloinnut kuukauden, ja  jättänyt ne sitten miniän hoiviin.

Vuosi sitten toin unelman mukanani tänne karuun pohjolaan. Pikkiriikkiset vihreät taimet  kasvoivat steriilisti pullossa, ja kun ne täyttivät tilansa oli aika ottaa ne ulos ja istuttaa. Tämä onkin ainoa luvallinen tapa tuoda orkideoita Thaimaasta. Nyt ovat taimet kuorikemurskeessa pikku ruukuissaan kaikki viisi. Muovikupu on suojana toistaiseksi.

Pienet vastasyntyneet ovat vihreitä ja terhakkaita. Vielä saan uskoa mahdottomaan. Muut seitsemän orkideaa ikkunanlaudalla voivat ihan hyvin ja kukkivat milloin haluavat. Enää en sulata niille kasteluvettä lumesta kuten harrastuksen alussa. Lorautan samaa vettä kuin kissukselle, anopinkielelle ja saniaiselle noin kerran viikossa, välillä sumuttelen. Nepä ovatkin superkestäviä supermarket-orkideoita.

Chiang Main kukkatorilla

Yksi blogi vai monta?

Lukijana pidän ehdottomasti siitä, että tarinat löytyvät samasta blogista kaikki. Multibloggaaja pelaa hämmentävää kuurupiiloa kanssani, enkä tiedä mistä hänet milloinkin löydän. Joillakin on tapana keräillä tarinat sinne, valokuvat tuonne ja piirustukset tänne. Ota heistä sitten selvä. Onhan tunnisteet keksitty, niiden avulla voi lajitella. Hmph.

Mutta minun blogini ovat tietenkin ihan eri asia. Ne ovat järjestyksessä kuin astiakaapit (hahaa). Tarinat täällä, ATK-jutut tuolla, sukumuistelmat siellä ja piirustukset tuolla. Ja muutamat muutkin löytyvät aivan helposti. Itsestäni on mukavaa kerätä näin aihepiirejä yhteen pinoon.

Tästä Varamussalosta (kokeilukentästä) tulikin perusblogini. Vakavin kilpailija tälle blogille on K50. Siellä on viimeksi puhuttu roskakommenttien torjunnasta: Kommenttien sanavahvistukset?
Siellä voit huomata, miten  kommentoijat saivat minut kääntämään kelkkani.

Mutta tässä postauksessa olen utelias kuulemaan sinun mielipiteesi aiheesta: "Yksi blogi vai monta?"

Itsekäs jättiläinen

Muistathan Oscar Wilden sadun "The Selfish Giant" ?  Kertomuksen jättiläisestä, joka karkoitti puutarhassaan leikkineet lapset, rakensi korkean muurin ja pystytti kieltotaulun, mistä seurasi että kevät ei tullut, kukat eivät nousseet maasta eivätkä puut puhjenneet kukkaan, vaan  talvi jäi pysyväisesti asumaan hänen puutarhaansa missä lumi ja jää viihtyivät, vaikka kaikkialla muualla oli vehreää.
    Eilen ajelimme sisämaahan mökillä käymään, eikä lunta näkynyt kuin ojissa ja varjoisissa painanteissa. Mutta täällä suojaisassa kaupunkipihassamme lumi viihtyy kuin itsekkään jättiläisen puutarhassa.  Yksinäni olen leikkinyt tänäkin talvena tallaamalla nurmikolle polun. Kevät on tänä vuonna melkein kuukautta edellä normaalista, silti olen malttamaton. Onneksi lumikellot kurkistelevat lumenkin läpi, ja siellä minne aurinko paremmin osuu leviävät pälvet yhä suuremmiksi, ja pieniä vihreitä kärkiä kurkkii harmaasta maasta. Ehkä on toivoa, ehkä emme ole yksinäisiä itsekkäitä jättiläisiä, Mies ja minä.
   Tänään yllätti meidät sorsaseurue, joka ilmeisesti luuli nurmikkoamme järveksi. Vieraat viihtyivätkin pitkään täällä tepastelemassa ja suupaloja löytämässä. Valokuvailimme ikkunan läpi ettemme hätistäisi heitä pois. Ja eikö totta, selvästi on nurmikkoa nyt enemmän näkyvissä? Lasten puutteessa ehkä linnutkin kelpaavat.