lauantai 25. lokakuuta 2014

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.


Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 


Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

10 kommenttia:

  1. Psst, ostin juuri parille taiteelliselle lapsenlapselle fimo-massaa joululahjaksi. Ovat jo tehneet aikasemmin hankitusta suuren määrän ruokatarvikkeita kaiketi Exbrylietee -ravintolaansa.

    Blasdiikki :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio lahja! Varmaan muruset ovat jo niin fiksuja etteivät syö Fimo-ruokia ;) Tänään sain uunilämpömittarin, jotta 110°C onnistuisi varmasti. Hyvin onnistui.

      Poista
  2. "Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. " Ihan fyysisesti tuntuu hyvältä lukea tällaisia lauseita :)

    Kuopuksellamme on tuollainen samanlainen taito nähdä ja tehdä uusia valtauksia uusin keinoin. Sellaisille ihmisille maailma on täynnä materiaaleja ja menetelmiä. Nukkekodissaan hänellä on mm miniminejä massasta tehtyjä sieniä koreissaan ja Thaimaan hedelmiä pöydillä... Ja siinä seuraavassakin polvessa tehdään kaikenlaista eikä meinata... Mistä se kärsivällisyys onkaan oikein periytynyt... Minä kyllä kaikkea aloitan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Innostuvaisen" jälkeläisiltä tällaista voikin odottaa. Mainiota että kuopus sai myös kärsivällisyysgeenin :)

      Poista
  3. Minusta tuntuu teetpä mistä tahansa materiaalista, niin taidokasta jälkeä syntyy. Nukkeperhettäsi fanitan. Tässä kuvassa Karinin kasvot ovat kauniin herkät ja hiukset ihastuttavat.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kannustuksesta Aimarii. Lapsinukeille on mukava tehdä hiukset. Kampaus on vanhasta valokuvasta tutkittu.

    VastaaPoista
  5. Peikko tykkää olla metsässä. Siellä on puuta ja kiveä ja sammalia ja vaikka mitä. Välillä peikko kuitenkin käy muualla ja näkee mitä kaikkea ihmeellista plastiikista tehtyä on olemassa, tai lasista tai vaikka mistä. Sellainen on taitavaa samalla tavalla kuin vääntää pajunoksista koreja ja veistää puusta veneitä.

    VastaaPoista
  6. Jaksaa aina naurattaa tuo blasdiikki. Ihana, rakas sieluni sisko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinköhän kukaan muu tuota sanaa ymmärtää ;) Kiitos tervehdyksestä kultainen sisko!

      Poista

Mitä tuumaat tästä?