Mitä oli ennen kännykkää?

Sovin treffit Mirjan kanssa klo 13 liikekeskuksessa. Siellä olisi lämmin odotella, jos toiselle tulee viivytys. Rupatellaan kuulumiset sitten kahviossa. Puhelimet mukaan tietenkin, muistutin minä.

Kymmentä yli yksi otin kännykän käteeni, samalla kun kiertelin avoimen kahvion ympärillä etsien tuttua hahmoa kulkijoiden joukosta. Varttia yli hain kahvikupposen, ja valitsin hyvän paikan josta voisin tarkkailla kulkijoita. Aloin soitella vuoroin kännykkään, vuoroin kotipuhelimeen. Hän ei ole koskaan unohtanut! Miksei hän soita, ja kerro viipymisen syytä? Mitä on tapahtunut? Kenelle voisin soittaa? Mirja elää yksin, enkä tunne naapureita senioritalossa. Hän on tietenkin liukastunut matkalla, ja makaa nyt ensiavussa. Ei, hän on pyörtynyt ja makaa kotona lattialla. Mitä voin tehdä?

Pahojen aavistusten vallassa lähdin puoli kaksi liikekeskuksesta kävelemään kohti senioritaloa, reittiä jota Mirja kulkisi. Toivottavasti hänellä on kävelysauvat mukana?
     Ovisummeriin ei tietenkään vastattu. Talon ystävällisen asukkaan avulla sain hälytettyä huoltomiehen paikalle, ja otin oikeuden kurkistaa Mirjan kotiin sydän pamppaillen. Ei, hän ei makaa lattialla, onneksi. Mutta kiireen jälkiä olen näkevinäni, ja ulkokengätkin ovat nurin narin lattialla. Äkkilähtö sairaalaan? Varmaan hän on nyt hyvissä käsissä.

Muuta en voinut, soitin kännykällä Miehelle, ja hän haki minut kaupungilta kotiin.  Kahden tunnin kuluttua Mirja  soitti. Hän oli juuri palannut kotiin odotettuaan minua kaksi tuntia liikekeskuksen kahviossa, lasillinen CocaColaa edessään.
     Varmaan voit helposti kuvitella selittelyjen ja molemminpuolisten itsesyytösten määrän.

Niin, minä olen tottunut siihen, että olen aina tavattavissa. Ja että Mies on aina tavattavissa. Ja muutkin läheiset ainakin pienellä viiveellä. Ajatus katoamisesta on mahdoton, se tietää pahaa. Minä siis tuijotan mobiiliani ja omia fantasioitani, sen sijaan, että kiertelisin kahviossa ja tarkastaisin jokaisen asiakkaan.

Mirja, itsenäinen yksineläjä ei useinkaan muista kuljettaa kännykkää mukanaan. Nytkin se sattui unohtumaan. Myös sosiaalinen media on hänelle vieras, kuten koko tietokone. Ihmettelen miten pian minäkin olen tottunut elämään tekniikan varassa, ja tapaamaan ihmiset virtuaalisesti. "Livettäminen" (= tapaaminen tosielämässä) on harvinaista herkkua.

— Antaa miettimisen aihetta.

Ajan poluilla / Prologi

Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944

- - -
Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset  alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin  räjähtävät  äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi. 

Mutta missä oli Matti? 
Koko tarina löytyy Villamussalosta.

Näppärä silmuri

Kolmas kerta toden sanoo. Eli kolmas kantapää onnistui niin siististi, että kehtaan näyttää. Samalla huomaan, että kantapään ja kärjen edestakasneuleessa syntyy nätti pinta. Sitä voisi soveltaa johonkin muuhun. Kuvioneule on kerrassaan helppoa. Ja huomaa siisti reuna, se tehdään samoin kuin yksitasoisella neulekoneella.

Esite kehuu Knitting Loomia nerokkaan helpoksi. Sitä se on, ainakin helppotajuinen. Alkuun pääseminen vaatii kuitenkin muutaman mallitilkun ja hiukan kärsivällisyyttä. Hyvin pian tulee selväksi, että silmukoita ei kannata pudottaa. Ja vasemman käden on ihan itse hoksattava, kuinka sen voi välttää. Kantapäätä ei kannata näpertää telkkarin ääressä, radio on parempi ... Harjoitussukan kantapää meni uusiksi. Purkaminen ja nostaminen takaisin laitteeseen onnistuu kyllä, mutta melkein sukkelampaa on aloittaa alusta.

Ergonomia on erityistarkkailussani, koska rohkenen ehdottaa silmuria  puikkojen vaihtoehdoksi niska- ja hartiavaivaiselle. Löydänkö uusia, kipeitä lihaksia itseltäni? Aika pitkiä silmurointisessioita on vietetty vaalejakin seuratessa. Ei ole vaivoja ilmaantunut.