Nuket kertovat

 Viimekesäisen nukkenäyttelyn "Äidin suvun tarina" ohella valmistui myös pieni kirjanen. Kuvaa näppäämällä voit selailla sitä Ifolorin sivuilla.

Nukkenäyttely

 

Toisen koronavuoden alkupuoli sujui nukkejen seurassa. Luulin viimeisen nukkeni syntyneen 6 vuotta sitten, mutta nyt yllättäen muutama uusi vaati saada syntyä. Savipajan olen jo sulkenut, posliinipäitä ei enää valmistu. Nyt turvauduin erilaisiin muovailumassoihin. Kokeilin monia. Ehkä mieluisin on Creative Paperclay. Se on kevyttä kuivuttuaan, ja sitä voi muokata kuivumisen jälkeen.

Pandemian takia tämän vuoden keväälle siirretty näyttelyaikani lähestyi, ja suunnitelma muuttui. Lintutauluja olisi toki riittänyt, mutta nyt halusivat nuket päästä esiintymään. Kaikki ovat syntyneet kertomaan tarinaa äitini suvusta. Tarinaa täydentämään syntyi vielä mummin vanhemmat ja ensimmäinen puoliso, sekä runsaasti tauluja ja monenlaista rekvisiittaa. Soitinrakentajaksikin ryhdyin :)

Sirkan haitari

Vähän laajemmin kerroin näyttelyhankkeesta toisessa blogissani, Villamussalossa. Siellä keskityn sukutarinoihin, täällä harrastuksiini monenmoisiin.

Muistoksi nukkejen vierailusta  jäi Merikeskus Vellamon sivuille näyttelyn esittely.

Arkeologiaa

Menneitä muistellessani huomaan että 60-luku on musta aukko! Missä kaikki valokuvat?  Silloin tuleva elämänkumppanini alkoi harrastaa diakuvausta. Vanhan Huvilan ullakolla piilee kolme isoa muuttolaatikkoa kukkuroillaan diakasetteja. Kolme vuotta sitten kokoelma oli suuressa vaarassa. Olin näet lukenut KonMarin minäkin...

Astuttuani digiaikaan viime vuosituhannen lopulla, on tullut tavakseni dokumentoida arkea. Mies on harrastanut kuvausta nuoresta pitäen. Kuvat kertovat yhteisestä taipaleestamme vuodesta 1961alkaen.       Myös isäni oli innokas valokuvaaja, ja siksi lapsuuteni on talletettu aika kattavasti. Nyt korkeassa iässä yhä useammin tulee retkeiltyä menneissä ajoissa. Kuvia on albumeissa, kenkälaatikoissa, kovalevyillä, pilvessä. Voinkin kehaista: ei niinkään huonossa järjestyksessä. Mutta diakuvat! Ylipääsemätön urakka.  Muistan kyllä, sitä kutsuttiin vieraidenkarkoitustempuksi.
   --Varmaan haluatte nähdä reissukuvamme Mallorcalta?
    Ja tuota pikaa isäntä alkoi pystyttää valkokangasta olohuoneeseen. Projektori kannettiin esille...

Vuodet pimennossa ovat tuoneet lisäarvoa dioillemme. Miksei reissukuvatkin, mutta ennen kaikkea kuvat tavallisesta arjesta.

Ensi töikseni hankin verkkokaupasta pienen katselulaitteen. Sieltä täältä olen nostanut dioja valoon, ja skannannut muutamia digitaaliseen muotoon. Viikonloppuna saimme tarmonpuuskan. Komerosta löytyi toimiva projektori ja valkokangas, sic!  Ne pystytettiin ullakkohuoneen hämärään, ja aloitettiin katselu-urakka. Miten jännittävää! Tietenkin on joukossa turhia ja epämääräisiä kuvia, mutta helmet poimitaan digitalisoitaviksi.  Ehkäpä intoa riittää koko urakkaan. Kesä on vasta alussa.

Opiskelijaelämää, kuva JH

60-luvun alussa kampaus oli naisen tärkein kaunistus. Mitä suurempi, sen parempi.  Moderni kuivauskupu vapautti nukkumisesta papiljotit päässä. Siinäpä kerkisi hyvin lueskella. (Näyttää taidehistoriankirjalta.) Sitten oli edessä tupeeraus ja lakkaus. Sillä pärjättiinkin sitten monta päivää.

Kuvan reuna-alueet tarjoavat arkeologille paljon oheistietoa. Hyasintti kertoo joulusta. Ehkäpä testaan joululahjaa? Tuhkakuppi kertoo myös ajan tavoista.(Itse en ruvennut...) Seinällä Ateneumin piirustussalissa syntyneitä akvarelleja. Kelvoton asetelma, onneksi ei ole säilytetty... Tuo oikeanpuoeinen oli parempi, muistaakseni.