Nuket kertovat

 Viimekesäisen nukkenäyttelyn "Äidin suvun tarina" ohella valmistui myös pieni kirjanen. Kuvaa näppäämällä voit selailla sitä Ifolorin sivuilla.

Nukkenäyttely

 

Toisen koronavuoden alkupuoli sujui nukkejen seurassa. Luulin viimeisen nukkeni syntyneen 6 vuotta sitten, mutta nyt yllättäen muutama uusi vaati saada syntyä. Savipajan olen jo sulkenut, posliinipäitä ei enää valmistu. Nyt turvauduin erilaisiin muovailumassoihin. Kokeilin monia. Ehkä mieluisin on Creative Paperclay. Se on kevyttä kuivuttuaan, ja sitä voi muokata kuivumisen jälkeen.

Pandemian takia tämän vuoden keväälle siirretty näyttelyaikani lähestyi, ja suunnitelma muuttui. Lintutauluja olisi toki riittänyt, mutta nyt halusivat nuket päästä esiintymään. Kaikki ovat syntyneet kertomaan tarinaa äitini suvusta. Tarinaa täydentämään syntyi vielä mummin vanhemmat ja ensimmäinen puoliso, sekä runsaasti tauluja ja monenlaista rekvisiittaa. Soitinrakentajaksikin ryhdyin :)

Sirkan haitari

Vähän laajemmin kerroin näyttelyhankkeesta toisessa blogissani, Villamussalossa. Siellä keskityn sukutarinoihin, täällä harrastuksiini monenmoisiin.

Muistoksi nukkejen vierailusta  jäi Merikeskus Vellamon sivuille näyttelyn esittely.

Nukkesiskokset

Tellervo ja Teresa 1920-luvulla

- Muistatko sen tappelun? Hiekkalaatikolla?
- Se oli hiekkasiivilä, ja sinä halusit sen minulta.
- Minäpäs, sanoin minä.
- Ei kun minä, sanoin minä.
- Sinä heitit hiekkaa.
- Sinä tartuit minun tukkaan.
- Ja sitten me kiljuttiin, ja vauva heräsi parkumaan.
- Hilma juoksi pihalle, ja retuutti meidät nurkkaan. Eri nurkkaan kummankin.
- Itkettiin ja nyyhkittiin. Ja sitten otettiin kaulasta kiinni, ja sovittiin. Suloisesti.

     - Sinä muistat Kaiju. Sinä muistat! Oltiin kai pari-kolmevuotiaita silloin. Sinähän olit jo kahdeksan, minä kuusi, kun äiti sieppasi minut mukaansa sinne Moskovaan. En voi käsittää miksi äiti jätti ihanan kodin, jätti isän, Pirkon, Aden ja Sirkan. Ja sinut, Kaiju. Joka päivä kaipasin isää ja siskoja. Uskotko? Miten ihanaa nähdä teidät viimeinkin! Huomasitko Kaiju: Pirkko ja Ade niiasivat minulle asemalla kun tulin junasta. He luulivat minua joksikin tädiksi. Mutta isä ja sinä tunsitte minut! Tiedätkö, en koskaan edes pakottamalla  suostunut sanomaan äidin uutta miestä isäksi, en koskaan. Minullahan on isä! Näin kauan jaksoin odottaa, että näkisin taas teidät. Nyt olen tarpeeksi vanha matkustamaan yksin, ja äiti päästi minut kyläilemään.

    -Toini, voi että me kaivattiin sinua.  Ja äitiä. Mutta me kyllä taidettiin olla sinulle kateellisia. Sinä sait äidin! Pikkusiskot eivät muista äitiä, mutta osaavat kyllä haaveilla hänestä. Miksi hän valitsi sinut? Sinä olit varmaan meistä kaunein?

    -Ei Kaiju. Ei se ollut niin. Ei ollenkaan. Muut olivat liian pieniä. Minä olen tummatukkainen. Äidin näköinen. Sinä olet vaalea. Sinä muistutit isää.

    - Mutta nyt emme koskaan eroa, emmehän? Kyläillään! Kirjoitellaan!

• Nuket

Enkeleiden piiloleikki

Toini Tellervo Pietikäinen 1924

— Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.

 

Tämänkin kertomuksen Äidistä talletin Villamussaloon.
— Keskustelu on tallessa täällä.

Äiti puhaltaa

"Muurahainen puri!"  Perhealbumista 1930-luvulta, kuvaaja isäni

***

Mustavalkomaanantain 62. haaste:

Samuli Putron biisistä : Elämä on juhla

"Lapsuus nyt se ainoa kuin naarmu polvitaipeessa

Vain puhallus ja pois se on

Saapuu nuoruus levoton

Kuinka joka solulla voi kannatella kipua

Elämä on juhla"

Kuinka valmistan posliininuken 3

Mainiota! Nyt on keramiikkauuniin ladottu sopiva määrä esineitä odottamaan raakapolttoa. Enemmänkin mahtuisi, mutta en pidä tehtailusta. Se olisi mahdollista valutekniikalla, mutta minähän en tee nukkeja työkseni. Nyt keskityn Tellervoon. Sen ohella voin askarrella muidenkin aiheiden parissa, sillä kuivattelu aiheuttaa taukoja.

Uunin täyttämisessä on ongelmia, jotka on hyvä tietää. Posliinisavi kutistuu voimakkaasti poltossa, ja se aiheuttaa liikkumista. Opiston kurssilla 2008 ladoimme kaikki päät oikeinpäin, ja joillekin tapahtui ikäviä yllätyksiä. Hartiaosa painui vinoksi painavamman pään alla. Olenkin huomannut paremmaksi latoa päät ylösalaisin. Peruukki tulee peittämään  tasoitetun kohdan päälaessa. Mutta Tellervo on toisenlainen, sille ei tule peruukkia. Siksi muotoilin hartiaosan mahdollisimman kantavaksi. Toivotaan parasta.  Ennen polttoa nostan ehkä vielä kädet ja jalat pystyasentoon.

Tässä vaiheessa, rutikuivana, posliinimassa on munankuortakin heikompaa. Rapsuttelu on mahdollista, mutta pölisevää ja epäterveellistä. Kostutankin aina kevyesti sen kohdan, joka vaatii korjailua. 'Nahkakuivana' on paras työstää, esine on sitkeä mutta ei liian pehmeä. Savityö opettaa kärsivällisyyttä, mitään ei voi tehdä kerralla valmiiksi. Ehkä muistat kuvisluokan, jossa se iso ruukku 'makkaratekniikalla' oli saatava kaksoistunnissa valmiiksi? Vetelä ruukku alkoi uhkaavasti vajota kasaan kesken työn.  Muoviinhan se oli käärittävä viikoksi odottamaan ja jähmettymään.
    Raakapolton jälkeen nämä esineet  ovat kestävämpiä, mutta kyllin pehmeitä hiottavaksi, mikäli säädän oikean lämpötilan.

"Tellervolla on kauniit piirteet, ujon sievät kasvot." Olen mielissäni Aimariin kommentista edellisessä kirjoituksessani. Sillä Toini Tellervo, minun äitini, oli  hyvin ujo nuorena. Ujouden takia elämä kuljetti häntä toisin, kuin hän olisi toivonut. Yritän säilyttää tuon ilmeen seuraavissa työvaiheissa.

Tellervo

Nuoresta Toini Tellervosta , minun äidistäni, on runsaasti kuvia 16-vuotiaasta lähtien. Kuvia näppäilivät kesävieraat ja sukulaiset,  ja äiti, minun mummini,  vei hänet monasti valokuvaajalle. Suomen Kuvalehden kansikuvaankin hän joutui yllättäen. Kaino tyttö ei arvannut, että häntä pidettiin sangen sievänä. (Sellaiset väitteet hän torjui päättäväisesti vielä 103-vuotiaana, jolloin oli yhä kaunis, minun silmissäni kaunein mitä on.) Häiden jälkeen nuorikko sai olla puolisonsa, minun isäni, valokuvaharrastuksen kohteena, ja vähitellen karttui albumiin kuvia myös kolmesta veljestäni, ja lopulta  pienestä tytöstä.

Olen levitellyt kuvatulosteita savipajaani. Äiti on kertonut kampauksestaan, hän varmaan haaveili 20-luvun muodikkaasta polkkatukasta mutta ei tohtinut leikkauttaa. Edestä näyttää lyhyeltä, ja takaa löytyykin nuttura.

Tuo aihe on jo vuosia väikkynyt mielessäni, ja nyt päätin siihen tarttua.

Äitini 20-luvulta saisi olla mallina uudelle posliininukelle: 

Tellervolle!

Kuvat esittävät  saviluonnosta edestä ja sivulta.  Kuvaamisen jälkeen jatkoin viimeistelyä, jotta muoto sopisi  valamiseen. Nukesta  tulisi erilainen kuin tähänastisista. Olen valmistanut lapsinukkeja, joilla on peruukit, vaatteet ja kengätkin. Nyt olisi mielessä  lapsinukkeja vanhempi nukkeperinne,  aikuisnukke. Museoissa olen niitä ihastellut. Ajatuksissani se on hyvin ihana, niinkuin uudet innostuksen aiheet aina ovat. Usko onnistumiseen on toistaiseksi horjumaton...

Tellervolla olisi maalatut hiukset ja kengät, ja vaatteet 20-luvulta. En ole vielä päättänyt, tuleeko tästä 'china-nukke' vai 'biskvii-nukke'. Luultavasti kokeilen molempia vaihtoehtoja, ja päätän sitten kumman rakennan valmiiksi asti. Kukaties molemmat, sekin on mahdollista. 'Taiteilijanuket' samasta muotista on tapana numeroida grafiikan tapaan, ja tuota hyvää tapaa voi harrastajakin noudattaa.

Tähän voi mennä aikaa. Saakin  mennä. Muita nukkeja on tekeillä samanaikaisesti, sillä monet työvaiheet, kuivatukset, poltot,  vaativat odottelua. Keramiikkauuni käynnistetään sitten, kun siellä on sopiva määrä poltettavaa. Mutta aion kertoa kuulumiset, kuten lupasin. Tässä ensimmäinen postaus tästä aiheesta: "Saven muisti"

***

'China-nukke' tarkoittaa lasitettua posliininukkea. Vanhimmilla oli usein valkoinen iho ja mustat hiukset, ja pää oli suhteettoman pieni.
Bisque, 'biskvii', tarkoittaa lasittamatonta posliinia. Biskvii-nukeilla on luonnollisen värinen iho, maalatut tai lasisilmät ja peruukki.

Nukketietoa löytyy sille joka etsii. Aluksi vaikka Wikipediasta.

Albumin aarteita

Äitini Toini Tellervo keväällä 1926 häämatkalla Ranskassa

Isäni kamera tallensi alusta alkaen perheen vaiheita. Tästä se alkoi, häämatkasta. Rakastettu hymyilee valokuvaajalle aurinkoisena päivänä Ranskan dyyneillä. Äitini kertoi myöhemmin, että kuva ei ole sitä miltä näyttää. "Päivä oli kuuma, tuuli pöllytti hiekkaa silmille, kurkku oli kuiva ja janotti hirveästi. Ryhmä partiolaisia osui paikalle, ja heillä oli vettä leilissä. Saimme juoda, jaksoin taas kulkea."

Äitini sai elää 103-vuotiaaksi. Minulla oli kyllin aikaa oppia ymmärtämään, miten rakas hän on minulle.

***

Mustavalkomaanantain haaste 59  ystävänpäivänä on "Rakas".

Komeat kadetit juhlaunivormuissaan

Hiukan ylivalottunut kuva kertoo herkästä hetkestä. Ryhmä nuoria kadetteja laulaa äidilleni, jonka satavuotispäiviä tuossa vietettiin pian viisi vuotta sitten. Miten mieluisaa, että pojanpojanpoika kantaa nyt perinteikästä univormua. Äidin valkoiset hiukset hohtavat valoa. Mitä hän miettiikään, ja muistaa? Tänään on myöhäistä kysyä.

Itsenäisyyspäivä lähestyy, ja silloin tuo kadettien komea juhlapuku saa taas huomiota ja ihailua lehdissä, televisiossa, netissä. Usein toimittaja myös muistuttaa, kuka asun on piirtänyt.






Tiedätkö sinä, kuka suunnitteli Suomen kadetin juhlaunivormun?

Jos arvelet tietäväsi, käy kuitenkin lukemassa juttu:
juhlaunivormusta .


Motto:
Ehkä ei ole niin tärkeää kertoa, kuka puvun suunnitteli.
Tärkeämpää on olla levittämättä tarkistamatonta tietoa.
***

Äidit ja tyttäret

Mummini ja äitini kesällä 1922. Mummi on vasta 36-vuotias, ja äitini 16. Myrskyisen talven jälkeen on välirauha ehkä solmittu.

Tällä viikolla on aikomukseni käydä Hietaniemen hautausmaalla. Äidin kuolemasta on tasan vuosi kulunut. Vieläkään en ole tottunut,tunne ei noudata järjen ohjausta. Tuon tuostakin kuvittelen, että hän on puhelinsoiton päässä. Tänäkään keväänä puutarhaa ei valmistella vastaanottamaan rakasta kesävierasta.Pionit varmaan silti muistavat...

Aika ajoin tutkin muistiinpanojani, jotka aloitin vasta Äidin 100-vuotiskesänä. Tutkin myös käsikirjoitusaarretta, äidinäidin, minun mummini, muistiinpanoja. On kiehtovaa vertailla niitä äitini muistikuviin. Hän oli hiljainen silminnäkijä, joka joutui seuraamaan mummini elämän kuohuvia vaiheita. On yllättävää sovitella omat muistikuvat turvallisesta Mummista kertomuksiin äidin ja tyttären kipinöivistä väleistä.

Villamussalon päiväkirjassa kerron aamuhetkestä kesällä 2006, jolloin puhelimme Mummin muistiinpanoista. Keskustelu kääntyi pian koulumuistoihin. Minunkin mieleni vaelsi helsinkiläiseen koululuokkaan kauan sitten:

Koulumuisto

Koulukiusaaminen 'keksittiin' vasta 1990-luvulla. Ilman nimeäkin se on ollut ikiaikaista. Eipä tänäänkään kasvattajan ole helppoa havaita henkistä kiusaamista, vaikka näkyvään väkivaltaan olisi nollatoleranssi. Mielen arvet säilyvät elämän loppuun asti.

Etsintäkuulutus

Neljä vuotta sitten uppouduin salapoliisityöhön.Selasin kellastuneita papereita Kansallisarkistossa, kelasin mikrofilmejä Kuvataiteen keskusarkistossa. Haastattelin äitiäni, isoveljiäni, serkkujani, tutkin vanhoja kuvia ja kirjeitä. Otin yhteyttä Suomen tärkeimpiin taidekokoelmiin, kävin amanuenssien kanssa kirjeenvaihtoa. Puhuin Ollilan omaisen kanssa. Tarjosin muutamaan lehteen artikkelia, se jätettiin hyllylle, ei julkaistu, ei hyljätty. Vedin jutun pois ja julkaisin Villamussalon blogissa v. 2008:
Missä olet, Lentäjämadonna?
Äitini sairastuminen ja kuolema viime vuoden kuluessa jätti taka-alalle tämän hankkeen. Nyt nostan sen esille, ja referoin tähän tiivistelmän laajemmasta jutusta. Siinä toivossa taas, että joku, joka asiasta jotakin tietää, osuisi sivulleni. Eihän sitä koskaan tiedä mitä Googlebot löytää...


***
14.10.2008
Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjämadonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.
Haluan löytää sen taulun!

Itse ”Madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini. Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008.
Lentokone viittaa isääni, joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni.

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön. Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit. Keskimmäinen veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe.

Oheinen kuva on (luvalla) skannattu Onni Okkosen kirjasta ”Finsk Konst” WSOY 1944. "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen!

Suuri Ollila-näyttely odottaa vielä toteutumistaan. Samoin elämäkerta runsaine kuvineen.
Toivon hartaasti että ”Lentäjämadonna”eli ”Äiti ja lapsi” olisi silloin mukana.

Tahdon uskoa, että maalaus on olemassa. Toivon ettei se  ole tuhoutunut sodan jaloissa.  Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä? Ehkä se on myyty ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä joku tämän tarinan lukija?




***
Pienistäkin vihjeistä ja ideoista olen kiitollinen.
                                                                                                         marjattah(ät)me(piste)com

Muistanko?

Blogissaan 'Lähtölaskennan jälkeen' Mm kirjoittaa aiheesta Kuka valitsee muistoni.
Siteeraan yhtä hänen lausettaan, ja laitan vahingon kiertämään:

"Käytän blogimaailmaa häikäilemättä hyväkseni. Tässä vaiheessa huomaan, miten jonkun kirjoittajan joku ajatus lähtee minussa liikkeelle ja vie mennessään."

Miksi minä en muista? Olen elänyt monta elämää, ja mielessä välähtää leimahduksia, jotka valaisevat kirkkaasti hetkiä, elämyksiä, ihmisiä. Valo himmenee, ennenkuin ehdin tarkentaa. En muista arkea, kaikkia pieniä jokapäiväisiä tapahtumia, jotka olivat ehkä kovin tärkeitä silloin.

Taidan tietää syyn. Kuulun niihin, jotka eivät osaa elää tässä hetkessä. Olen kaiken aikaa jossakin muualla. Menneessä, tulevassa, ideamaailmassa. Useimmiten suunnittelen jotakin, niin että melkein kiehun innostuksesta. Mies on jo pitkään tiennyt sen. Hän liikuttaa kättään silmieni edessä huomatessaan, etten kuule sanaakaan. Nolostuneena pyydän häntä toistamaan, minkä hän kärsivällisesti tekeekin. Ehkä nauraa minulle, mutta ei pahastu.

Olenko leijaillut arjen läpi näkemättä, kuulematta? Minunkaltaistani moititaan hajamieliseksi. Päinvastoin, minähän keskityn ajatuksiini! Ajatuksiani muistankin jo kaukaa, muistan miltä tuntui olla minä. Muistan toiveita, suunnitelmia, pettymyksiä, riemuja. Missä on todellisuus? Onko tapahtuminen materian vai hengen liikettä?

Aina muuttaessamme oli aloitettava elämä alusta. Oli keskityttävä kaikin voimin uusiin kontakteihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, uusiin ystävyyksiin. Entiset katosivat, muistanko heidät? Ennen Facebook-aikaa monet elämän eroittamat tuttavuudet hiipuivat joulukorttiasteelle, kunnes sammuivat. Mutta kerran syntynyt ystävyys voi kestää vuosikymmentenkin hiljaisuuden. Vanhuuden portilla tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Huhuilemme kadonneita ystäviämme ja löydämmekin. Vanhat ystävät ovat aarre, he tietävät, että vanhuus on vain naamio, jonka takaa kumpikin tunnistaa toisensa.

Äitini kohtalona oli elää yli satavuotiaaksi.Kaikki ikätoverit olivat aikoja sitten menneet. Aloin liian myöhään kuunnella hänen muistojaan, sillä ne nousivat mieleen omia aikojaan, mutta jäivät piiloon jos kyselin. Kuvittelin viimeiseksi kesää, jolloin hän oli satavuotias, ja kirjoitin muistiin niin paljon kuin kerkesin. Vielä kaksi yhteistä kesää saimme. Hän iloitsi puutarhasta ja raikkaasta ilmasta, näki vielä hiukan värejä ja hahmoja, ja kaikkein parhaiten tunsi tuoksut. Tiesin hänen vaeltavan menneissä vuosissa yksin ollessaan, tuntevansa vanhat surut ja ilot, niinkuin ne olisivat tapahtuneet äskettäin. Ja kuitenkin hän eli täysin selkeästi tätä päivää, seurasi hankkeitamme ja muisti lapset ja lapsenlapset aina viidenteen polveen.

Olen poiminut joitakin kirjoituksiani yhteisistä hetkistämme Villamussalon blogiin. Viimeisin julkaisu on 'Pasuunakukka aukeaa'. Yritin punoa yhteen menneitä tapahtumia kuluvaan hetkeen. Tämän esseen postattuani sain läheiseltä ystävältä ja harrastajakirjoittajalta tiukkaa palautetta, mistä vilpittömästi kiitän. Blogikirjoitus on siitä mainio, että sitä voi mielin määrin editoida, ja niin teinkin. Joten tuo neljän vuoden takainen kirjoitus on suodatettu tämän päivän tuntojen läpi:

Pasuunakukka aukeaa

Kirjoittajan helmi

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin – blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

*********************************************************************

Vastaan JL:n haasteeseen 31.tammikuuta 2010

Päätin valita tekstin puutarhablogistani. Se kuuluu neljän blogin sivustoon, jota  päivitän harvoin ja harkiten. Siellä syntyy elämäntarinaa, jonka talletan myös paperille. Ehkä teen joskus kirjan, painos 1 kpl :) Jokaiselle blogille näyttää muodostuvan oma luonteensa. Täällä Varamussalossa julkaisen tekstejä spontaanisti, ja arvostan vuorovaikutusta. Kirjoitukseni tyylilaji lienee essee.  Se löytyy näppäämällä otsikkoa:

 'Matka'

syntyi elokuussa vuonna 2008. En tiennyt, että se oli viimeinen kesä Äidin kanssa. Toki aavistin (kuten olin kuvitellut aavistavani jo kymmenen vuoden ajan).

Miksi valitsen tämän tekstin?
Tekstini esittelee teemat, joihin usein palaan, kuten aika, todellisuus, lumous, vanheneminen, intohimo puutarhaan. Kenties onnistuin luomaan epätavallisen matkakuvauksen? Mielestäni pääsin lähelle sitä mitä tavoittelin. Kielenkäyttö näyttäisi sujuvalta, eikä juttu ole sisältöön nähden liian pitkä.
- Äiti on ollut monien tekstien innoittaja, ja luultavasti tulen kirjoittamaan vielä paljon aiheesta, etenkin ajasta johon pääsin kurkistamaan vain hänen muistelujensa ja valokuvien kautta.

Kopioin tähän kirjoitelmani intron, joka näin tekstistä poimittuna enteilee runoharrastusta:

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa 

jota lintu liikuttaa,

tuijan korkeus taivasta vasten.

Auringon lämpö, varjon viileys,

lähestyvän sateen kostea hipaisu. 

Ja tuoksut! Voi ihana jasmike,

 tuoksuherneet, ruusut;

kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen

kaikki elämän kesät.

Mikäli otsikon linkki ei toimi (niin tapahtuu toisinaan näiden Apple-sivustojen kanssa), löytyy kirjoitus ARKISTOsta , luettelossa näkyy Matka 14.08.2008

Haaste on vapaasti käytettävissä, ja monet ovatkin siihen ennen minua tarttuneet. Tutkimusretkeni helmikirjoituksiin on kesken. Henkilökohtaisesti haluan ehdottaa, että Tiina, jota kannustaisin kernaasti valitsemaan teksteistään julkaistavaa kovakantiseen muotoon, ja Vallaton Mummeli,  monien hyväntuulentarinoiden luoja, sukeltaisivat arkistojensa aarteisiin, ja nostaisivat sieltä itselleen mieleisen tekstin näkyviin. Mm katsoo elämää laajasta perspektiivistä kantaen sydämessään kaukaista kulttuuria. Perimmäisten kysymysten pohdinta myös vetää Mm:n blogiin. Siispä käyn teidän kolmen blogissa jättämässä haasteen!

Toivon, että käytte myös kertomassa jos otatte vastaan Helmi-haasteen!

Tämä kesä

Päiväkirjani jäi vaikeaan paikkaan, kirjoitin sitä raskaimman surun ja kärsimyksen päivinä. Nyt kun rauha on laskeutunut mieleen, ja suru sekoittuu lohdutukseen, sain kirjoitettua päätössanat. Ja aloitettua uuden sivun elämässä. Rotkosta on noustu, aurinko näkyy.

Täällä varaventtiilissä olen välttänyt vaikeita asioita. Suruni on luonnollinen, elämään kuuluva. Siitä voi puhua sille, joka haluaa kuulla. Sen voi myös kätkeä sydämeensä. Jos semmoiset mietteet sinulle ovat ajankohtaiset, täällä on kirjoitukseni: Tämä kesä



syreenin kukat
näkevät yli muurin
hautausmaalla


***

Mummin tuoli

En millään voinut vastustaa aihetta, jonka Uuna Leijonainen heitti jo 4.3.09: Mummin korituoli. Korituolistakin olisi kuva, mutta tästä tuolista on enemmän tarinaa. Itse asiassa 'pöytälaatikossani' piileksi paljon sopivia kirjoituksia.


Tuolilla on pitkä tarina, ennen kuin se päätyi kotiimme. Äiti halusi luovuttaa sen minulle, kun hänen oli saatava pyörätuolille tilaa pieneen kauniiseen kotiinsa. Olen tuumaillut tuolin tyyliä, ja tullut siihen tulokseen, että se on biedermeiervaikutteinen, kumminkin 20-luvun maustein. Ihan piti Bukowskille lähettää tiedustelu, ja voin kehua palvelua: vastaus tuli samantien! Tyytyväisenä huomasin, että oma arvaukseni osui oikeaan. Bukowski käytti sanaa myöhäisempire, ja sillähän tarkoitamme samaa. Loimukoivuksi arvasin puumateriaalin, ihan googlaamalla olin tullut siihen tulokseen.

Vanhoista kuvista voi huomata, että verhoilu on ollut tosi kaunis, vaalea kuviollinen paksu kangas. Jospa joskus saisin aikaan...
Ohessa kuva Mummini kodista n 1926. Flyygelin päällä on hääkuva, joka kertoo että äitini ja isäni on juuri vihitty, ja se paljastaa myös ajankohdan.
Nojatuoli näkyy kuvan vasemmassa reunassa.



Kirjotan tarinaa ilolla ja murheella. Joku ehkä aavistaa, miksi juuri nyt on näin.
Tarina löytyy täältä.