Tuuhean tamarindipuun alla, suuren sairaala-alueen portilla, odotan tuttua tuktukin pärinää. Pet, luottokuski, tulee hakemaan minut kotiin. Pian puikkelehdimme kaoottisessa hullunmyllyssä mopojen, lavataksien, autojen ja tuktukien seassa kohti Vanhaakaupunkia, kierrämme vallihautaa kunnes pääsemme itäreunalle. On päivän kuumin hetki, kulkutuulikin on kuin sepän ahjosta. Nyt körötellään pitkää kauppakatua kohti Ping-jokea. Sillan jälkeen seurataan jokivarren panoraamaa, ja suuren "sadepuun" (ei kuitenkaan sen jättiläisen) risteyksessä kurvaamme kiemurtelevien kujien sokkeloihin. Laiskasti siirtyvät kulkukoirat syrjään, eivät viitsi edes haukkua tässä kuumuudessa. Kotona suihkun jälkeen on mukava laittaa isot tuulettimet pyörimään huoneissa ja patiolla. Muistelen päivää sairaalassa, läheiseni vuoteen ääressä.
Suan Dokin yliopistollinen sairaala on muhkea kompleksi korkeine rakennuksineen. Väkeä kuhisee käytävillä kuin suurella lentoasemalla. Hoitajia, lääkäreitä, opiskelijaryhmiä, potilaita, omaisia, ystäviä. Läpinäkyvyys lisää kaoottista vaikutelmaa, valkoiset käytävät ja suljetut ovet puuttuvat. Potilashuoneet lasi-ikkunoiden takana ovat kuin lentoaseman lähtöportteja, täynnä odottamaan rauhoittuneita ihmisiä. Siellä aika pysähtyy, kenelläkään ei ole kiire. Istun kutimeni kanssa kotoa tuodulla muovituolilla, vaihdamme hymyjä. — Sawadii kaa. Huoneessa on kahdeksan vuodetta, ja enimmäkseen jokaisen ympärillä on väkeä istumassa tai seisomassa. Jotkut rupattavat, yksi näplää tablettiaan, toinen nojaa väsyneenä sängynkaiteeseen. Hymyjä ja iloisia ilmeitä, huolekasta tarkkailua, tyynyn kohentamista, kampaamista, jalkahierontaa. Ruokaa ja hedelmiä löytyy kasseista. Kutimeni herättää mielenkiintoa ja hiukan murtaa muuria.Tutustutaan naapurisänkyjen asukkaisiin. Välillä pyyhältää hoitaja huoneeseen mittaamaan kuumetta tai tarkastamaan tippaletkua. Sininen verho vetäistään vuoteen ympärille, kun potilas tarvitsee tuokion yksityisyyttä. Jos yritän kysyä hoitajalta jotakin, kertyy pian ympärilleni viisi valkohilkkaa, jotka laittavat enganninkielentaitonsa yhteen, ja kenties saan vastauksen, jota kuitenkaan en ymmärrä… Onneksi on kännykkä, jolla voin tavoittaa tulkin tiukassa tilanteessa.
Vierastuntiko? Mikähän se sellainen on..? Vierailijat jotka olivat siellä kun saavuin varhain aamupäivällä, jäivät jälkeeni kun myöhään iltapäivällä astuin alasmenevään hissiin 11. kerroksessa. Potilas ei jää pitkäksi aikaa yksin. Toki surullisia poikkeuksiakin on.
Kun omaiselle tulee sairaalareissu, ei täällä huokaista helpotuksesta. —Että hyvä kun ammattilaiset nyt hoitavat. —Että käydään sitten sunnuntaina vierastunnilla kukkien kanssa. Tosiaankaan ei. Perhe seuraa mukana. Usein matka on pitkä, ja niinpä omaiset leiriytyvät lähistölle. Heitä nuokkuu joka sopessa eteisissä ja erkkereissä, penkeillä ja lattioilla, pihalla ja avarassa pylväshallissa. Vaihdetaan vuoroa, joku on aina läsnä potilaan luona, joku toinen ehtii syömään tai lepäämään.
Olen hyvilläni siitä että pääsen jakamaan läheisteni arkea Thaimaassa, ja auttamaan minkä kykenen. Tämä on nyt kuudes matkamme, ja kuukausi alkaa olla lopuillaan. Pitkään aikaan en ole kaivannut turistinähtävyyksiä, mitkä tietenkin ensimmäisellä vierailulla vuosia sitten olivat tärkeitä. Nyt riittää arki pienine iloineen. Kiehtovan erilainen arki. Kävelyretket rauhallisilla kujilla, lintujen ja puiden tunnistaminen, puutarhassa touhuaminen. Thaimaassakin pestään pyykkiä, käydään torilla ja supermarketissa, tiskataan ja siivotaan, minkä lomamatkailija uima-altaan äärellä ehkä pyrkii unohtamaan.
 |
| Sairaalan pohjahallissa |
 |
| Ikkunanäkymä 11. kerroksesta |
Toivotaan pikaista kotiuttamista ystävällenne.
VastaaPoistaKirjoitit tosi mukaansatempaavasti noista saaraalaoloista, niin että oli helppo kuvitella itsenikin joukkoon.
Mukavia arkisia lomapäivien jatkoja.
Kiitos Orvokki.Keskinäinen välittäminen täällä tekee vaikutuksen. Myös toisenlainen suhtautuminen aikaan. Sen huomaa kaikessa.
PoistaKaunista ja surullista samaan aikaan. Hienosti kerroit. Tunnemyrsky kuohuu vielä pitkään tekstin lukemisen jälkeen.
VastaaPoistaToivotan sydämestäni paranemista rakkaalle läheiselle. Ja toivotan minä sinut yhtälailla tervetulleeksi taas kotiinkin.
Kiitos Tiina. Kertomukseni ehkä nostaa pintaan lukijan oman version tutusta aiheesta. Jokainen aikuisen iässä (saati vanhana) on joutunut kantamaan huolta läheisestä ihmisestä. Usein se on ankarampi stressi kuin oma sairaus. Ja toipumisen ihme on suuri riemu.
PoistaMukana eläminen ja vieressä kulkeminen. Miten parantavia lääkkeitä sairaalle. ja meille!
VastaaPoistaNiin. Voimaa ja lohtua silloinkin, kun parannusta ei löydy.
PoistaToivottavasti olette jo kotona.
VastaaPoistaEpätietoisuus minkälaista hoitoa pystytään antamaan matkakohteessa vakavammin sairastuessa, tulee aina mieleeni matkoille lähtiessä.
On vaan uskallettava matkustaa, kuljettava pelkonsa yli, mieli kokea vielä erilaista.
Jonain päivänä loma matkat suuntautuvat paljon lähemmäs, nyt vielä kun pystyy niin kaukomatkoja.
Tekstisi luetuttaa moneen kertaan, saa pysähtymään.
Totta puhut Liplatus, matkavakuutusten on oltava kunnossa matkailijalla, ja jokaisen on syytä tietää vähintään paikallinen hätänumero. Mutta uskaltaa pitää, sillä vahinko voi sattua yhtä hyvin kotinurkilla.
PoistaMe matkalaiset olemme terveinä pysyneet ja joudumme pian lähtemään. Täällä asuvat omaisemme tuntevat kyllä sairaalasysteemin, johon nyt jouduimme tutustumaan. Toivon että kaikki kääntyy hyväksi, ja saamme nähdä rakkaamme terveenä kun taas palaamme, mikäli niin suodaaan. Pitkiähän nämä matkat ovat, vähempikin riittäisi. Lapsemme vaan ovat lentäneet maailman ääriin, yksi itään, toinen länteen.
"Arki pienine iloineen" on todella sitä parasta maailmalla. Silloin pystyy samaistumaan ympärillä oleviin, vaikka heidän arkensa olisikin erilaista kuin se, mihin itse on tottunut.
VastaaPoistaOli aikoinaan hienoa se, miten sairasta ei todelle jätetty yksin. Vakavammassa sairaudessa se oli tietysti vähän rasittavaa, mutta jos sen otti hyvänä huolempitona, se lämmitti sydäntä. Siellä Kuuluu käydä sairasta "oppimassa". Parinkymmenen vuoden jälkeenkin siellä vielä muistettiin, miten nuoret olivat saaneet käydä opettajan luona vierailulla. Ilo oli suuri, kun opettaja selvisi ensin SUumeen ja sitten siellä leikkaukseen ja leikkauksesta - ja vielä pystyi palaamaan myöhemmin Thaimaahan. - Omien potilaitteni kanssa olen sairaalassa nukkunutkin.
Haikeaa on toisaalta varmaan taas paluu Suomeenkin. Teilläkin on (ainakin) kaksi sydäntä - niin kuin Thaimaassa sanotaan. Suomessa, idässä ja varmaan myös lännessä...
Salaa odotinkin, että tulisit keskusteluun Mm. Olet viettänyt Thaimaassa suuren osan työikääsi. Mieheni ja minä vasta 6 kuukautta, ja sekin kuudella jaettuna. Opin sinulta paljon blogissasi.
PoistaTodella, käytäntö ei koske vain SuanDokin sairaalaa. Eikä pitkien vierailujen syynä ole pelkästään huolehtiminen, vaan niiden merkitys on monitasoinen.
Lämmittävän positiivinen näkemys: meillä kuten Sinulla on "ainakin kaksi sydäntä ". Tähän asti olen ajatellut, että sydämeni on palasina maailmalla. Thaimaalainen tulkintasi on voimaannuttava. Toisin sanoin: Rakkaus kasvaa, kun sitä jaetaan!