Kuinka valmistan posliininuken 3

Mainiota! Nyt on keramiikkauuniin ladottu sopiva määrä esineitä odottamaan raakapolttoa. Enemmänkin mahtuisi, mutta en pidä tehtailusta. Se olisi mahdollista valutekniikalla, mutta minähän en tee nukkeja työkseni. Nyt keskityn Tellervoon. Sen ohella voin askarrella muidenkin aiheiden parissa, sillä kuivattelu aiheuttaa taukoja.

Uunin täyttämisessä on ongelmia, jotka on hyvä tietää. Posliinisavi kutistuu voimakkaasti poltossa, ja se aiheuttaa liikkumista. Opiston kurssilla 2008 ladoimme kaikki päät oikeinpäin, ja joillekin tapahtui ikäviä yllätyksiä. Hartiaosa painui vinoksi painavamman pään alla. Olenkin huomannut paremmaksi latoa päät ylösalaisin. Peruukki tulee peittämään  tasoitetun kohdan päälaessa. Mutta Tellervo on toisenlainen, sille ei tule peruukkia. Siksi muotoilin hartiaosan mahdollisimman kantavaksi. Toivotaan parasta.  Ennen polttoa nostan ehkä vielä kädet ja jalat pystyasentoon.

Tässä vaiheessa, rutikuivana, posliinimassa on munankuortakin heikompaa. Rapsuttelu on mahdollista, mutta pölisevää ja epäterveellistä. Kostutankin aina kevyesti sen kohdan, joka vaatii korjailua. 'Nahkakuivana' on paras työstää, esine on sitkeä mutta ei liian pehmeä. Savityö opettaa kärsivällisyyttä, mitään ei voi tehdä kerralla valmiiksi. Ehkä muistat kuvisluokan, jossa se iso ruukku 'makkaratekniikalla' oli saatava kaksoistunnissa valmiiksi? Vetelä ruukku alkoi uhkaavasti vajota kasaan kesken työn.  Muoviinhan se oli käärittävä viikoksi odottamaan ja jähmettymään.
    Raakapolton jälkeen nämä esineet  ovat kestävämpiä, mutta kyllin pehmeitä hiottavaksi, mikäli säädän oikean lämpötilan.

"Tellervolla on kauniit piirteet, ujon sievät kasvot." Olen mielissäni Aimariin kommentista edellisessä kirjoituksessani. Sillä Toini Tellervo, minun äitini, oli  hyvin ujo nuorena. Ujouden takia elämä kuljetti häntä toisin, kuin hän olisi toivonut. Yritän säilyttää tuon ilmeen seuraavissa työvaiheissa.

Mietteitä savipajassa

Savipajassa tarkenee hyvin pari tuntia, kun nostan patterin aivan viereen. Lämpötila ehtii nousta 12 asteeseen, ja jos viivyn pitempään voin riisua pois kipsin juovittaman toppatakin. Joskus ehdin pajaan kuuntelemaan kello kymmenen musiikkiohjelmaa, mutta puheohjelmatkin ovat usein antoisia.
   Tänään kuuntelin 'Viikon taiteilijan', säveltäjä, viulisti Sanna Salmenkallion mietteitä musiikista ja oppimisesta (uusinta vuodelta 2007). Hän opiskeli yksityisesti ennen Sibeliusakatemiaan hakeutumista, ja huomasi miten siellä monet musiikkiopistojen kasvatit eivät oikein osanneet sovittaa teoriaa ja käytäntöä yhteen. Hän puolestaan oli ensin oppinut soittamaan, ja teorianopiskelu myöhemmin olikin innostavaa. Miten mielenkiintoista oli huomata, että sillä minkä jo tiesi oli myös nimi. - Juuri niin, täsmälleen! nyökyttelin innoissani, samalla kun hioin pieniä nukenjalkoja ja käsiä  raakapolttoa varten. Juuri niin tapahtuu oppiminen parhaiten. Sanna Salmenkalliolla  oli  innostumisen lahja, ja mahdollisuus opiskella oman mielenkiinnon ohjaamana.  Kovin moni kadottaa tuon myötäsyntyisen , lapsuuteen kuuluvan taipumuksen kouluvuosinaan. Innostuminen tekee elämän mielenkiintoiseksi vielä vanhuudessakin.
   Ajattelin rakkaitani,  lapsenlapsia Kanadassa. Tytöt ovat päässeet mukaan mielenkiintoiseen vaihtoehtokouluun, jossa  pääteema on itseohjautuva opiskelu. He vaikuttavat innostuneilta ja onnellisilta. Ehkä saan vielä tilaisuuden tutustua aiheeseen lähemmin. - Mutta matka länsirannikolle  on hirmuisen pitkä.

Pasuunakukat haluavat lopettaa talviunensa. Nuppuja ilmaantuu. Kunpa jaksaisivat vielä pitkän talven, ennen kuin pääsevät ulos aurinkoon. Kirvat sain karkoitettua madeirangeraniumista, mutta voi kurjaa, nyt ne ovat vallanneet sinihibiscuksen, ja nuput tipahtelevat. Melkoiselta ryteiköltä näyttää 'kasvitieteellinen puutarhani' nyt. Kuitenkin on  mukava puuhailla vihreässä seurassa.

Saviveistoksia ilman uunia

Mitähän veistelin ennen keramiikkauunia? Uuni oli työpaikalla luontaisetu, ja tietenkin tutkimusretkillä oppilaiden kanssa omakin osaaminen karttui.  Savipajan perustaminen (kiitos Miehen!) parikymmentä vuotta sitten teki mahdolliseksi vakavamman keramiikkaharrastuksen.

Tiina kommentoi edellistä posliininukkekirjoitusta sanoen: "...vaikka meillä tavallisilla tasamaan tallaajilla olisi laitteet ja pelit ja pilputtimet, ei käsistämme syntyisi mitään tällaista." Taas kerran Tiinan puheenvuoro laittaa ajatukset liikkeelle:
   Ehkä ei syntyisi juuri tällaista, mutta omanlaista. Saattaisi syntyä kerrassaan riemukasta jälkeä, ja aivan ilman  monimutkaisia välineitä. - Kuvataideopettajana halusin tietysti kaivaa luovuuden esiin jokaisesta oppilaasta. Taiteilijan ammattiin en heitä yrittänyt vietellä. (Myllynkivi kaulaani, jos sellaista tapahtui!) Mutta se, joka on kokenut näkymättömän muuttumisen näkyväksi omissa käsissään, katsoo uusin silmin maailmaa ja myös taidetta.

Pystytin tikapuut ja lähdin tutkimusretkelle työhuoneeni katonrajaan. Hauskaa, en ole vielä hävittänyt näitä vanhoja veistoksia! Nostelin niitä esille ankarasti aivastellen, ja noudin pölyrätin. Puunaamisen jälkeen voin todeta, että veistokset ovat hyvin kestäneet aikaa. Näitä muovatessa ei ollut internettiä saati Googlea. Tekotavat ( kurssityötä lukuunottamatta) piti keksiä ihan itse.

'Alaston' on tehty kurssityönä Ateneumissa  savimassasta. Se on kestänyt polttamattomana muutosta muuttoon pian 50 vuotta. Varpaat se näyttää menettäneen.Veistos on rakennettu kuvanveiston tapaan, ja kaiverrettu ontoksi ennen kovettumista.  Oma konstini oli sen maalaaminen lujalla vedenkestävällä värillä . Sekoitin siihen pronssijauhetta, joka synnytti vaikutelman pronssipinnasta.




'Ropokissa' , 20-vuotias, on paperimassaa . Ensin valmistin muovailuvahasta laihan kissahahmon, ja päällystin sen ohuella massakerroksella, johon olin lisännyt  sinistä värijauhetta. Työn kovetuttua kaivoin muovailuvahan pois (vatsaan olin jättänyt aukon) ja hioin pinnan sileäksi. Hiominen toi hauskasti esiin massan kirjavuuden.  Taidearvostelu seurasikin pikaisesti:
     Sijoitin veistoksen kukkapylvään päälle olohuoneeseen. Oikea Ropo hipsutteli huoneeseen ja jähmettyi hetkeksi tuijottamaan. Ponnistus, salamannopea ilmalento, ja uusi veistos kieri pitkin lattiaa!
En tiennytkään, että kissa osaa hypätä niin korkealle. Veistoksen  hännän kärki vain oli korjattava. Erinomainen palaute sekä teoksen näköisyydestä että kestävyydestä ;)

Vihainen 'Mökökissa' , Ropokissan ikätoveri,  on tavallista kovettuvaa askartelumassaa. Tekotapa sama kuin paperimassakissalla, eli runko muovailuvahasta. Pinta on käsitelty puukolla veistellen. Tässä tavoittelin impressionistista tyyliä. Patinointi syntyi kokeillen eri värikerroksia. Itse massa on punasaven värinen. Tämä ei herättänyt erityisempiä tunteita Ropossa tai Mökössä.

Myös nukkien valmistukseen on käytetty monenlaisia massoja. 'Papier Mache'-nukke voi olla hyvinkin hieno.