lauantai 28. helmikuuta 2009

Makuasioita

Otin tänään bussireissulle lukemisiksi pienen pokkarin: Joanne Harris Pieni suklaapuoti. Ei olisi pitänyt. Sillä suklaa on ehdottomasti suurin heikkouteni.
Paluumatkalle ostin suklaapatukan, ahmin sen yhtäpäätä heti bussin liikahdettua termiaalista. Se taltutti pahimman himon. Sitten pystyinkin jo jatkamaan lukemista , vaikka muutama patukka olisi ihan kevyesti vielä mennyt alas.

Mutta nyt pitäisi minun siis luetella inhokkiruokiani. Vallaton Mummeli heitti haasteen.

Useimmat inhokokemukseni liittyvät lapsuuteen, ja iän mukana maku on 'kehittynyt'. Kaali, punajuuri ja kaikki puurot kauhistuttivat. Lempeä äitini ei koskaan pakottanut minua syömään lautasta tyhjäksi. Pelkäsinkin kouluruokailua ja muita sosiaalisia tilanteita, sillä vastenmielisyys aiheutti pahoinvointia, joka johti toisinaan katastrofiin.

1. Riisipuuro ei vieläkään mene alas sokerin ja kanelin kanssa, kuten jouluna kuuluu. Mutta selviydyn siitä juuri ja juuri ilman lisukkeita.
2. Paksut voiraidat täytekakussa aiheuttavat sosiaalisia vaikeuksia kutsuilla, mikäli semmoinen viipale on lautaselle joutunut. Yhhyh.
3. Aniksella maustettu leipä on suuhun jouduttuaan ankara pettymys. Ja aniksen maku ylipäänsä.
4. Muistikuva: nuorena Norjanreissulla tilasin kahvilassa rohkeasti voileivän, joka oli päällystetty paksulla viipaleella jotakin ruskeaa. Vesi valui silmistä, kun yritin selviytyä tilanteesta säädyllisesti seurassa. Se oli meesjuustoa. Myöhemmin aikuisena opin sitä varovasti maistelemaan.
5. Tunnistamaton valkoinen sitkeä tahna. Japaninmatkalla muinoin isäntämme tarjosi 'herkullista keittoa'. Makeassa kirkkaassa kuumassa liemessä kellui möykkyjä. Lusikoin luottavaisesti suuhuni ison sellaisen. Se oli absoluuttisen mautonta, enkä pystynyt hampaillani pilkkomaan. Muistan pakokauhun, kun pyörittelin iljettävää mälliä poskesta toiseen isäntämme hyväntahtoisen uteliaana seuratessa. Itse asiassa armelias unohdus on himmentänyt loppuratkaisun. Joutuiko möykky lopulta kukkaruukkuun, vai kääräisinkö nenäliinaan. Mutta sen kauhistuttavan suuntäyden muistan unissanikin.

Koskaan en ole ratkaissut arvoitusta: Mitä se oli??? Vihjeitä vastaanotetaan.

Haaste pitäisi arvatenkin laittaa eteenpäin. Mitähän vaikkapa Crane, hyvän ruoan ystävä, omista inhokeistaan kertoisi?

12 kommenttia:

  1. Huh, ne voiraidat täytekakussa, todella vastenmielistä. Riisipuurohan on hyvää. Anis ihan jees. Mulla kasvaa mauteyrtti saksankirveli, joka maistuu anikselle ja sitä voi käyttää moneen tarkoitukseen. Tuoreita pikkuversoja salaattiin, keiton mausteena, ontoista varsista voi tehdä mehupillejä lasten kesteihin.

    VastaaPoista
  2. Tulipa mieleen oma kokemus enoni häistä. Olin silloin ehkä 8- tai 9-vuotias.

    Tarjolla oli poroa, jota söin ensimmäisen kerran, eihän sellainen riista (?) kuulu etelän lasten perusruokiin.

    Minulla oli edessäni mehua ja aikuisilla oli olutta. Katselin olutpulloja mielenkiinnolla ja joku viereisistä aikuisista antoi minun ottaa lasistaan pienen kulauksen.

    Voin kertoa, poro ja olut yhdessä lapsen suussa aiheuttivat räjähtävän vastenmielisyyden kokemuksen. En uskaltanut purra, en liikutella sitä olutporomössöä suussani pelätessäni että maku jotenkin vielä lisääntyy. Niellä en voinut. Kukkapurkkia ei lähellä ollut. Lautasliinaan sylkemistä en keksinyt.

    En tiedä kauanko istuin tuo katkera mälli suussani. Oksetus alkoi velloa jossain mahassa.

    Lopulta ymmärsin juosta vessaan missä sain sylkäistyä tuon hirvityksen suustani.

    Vannoin, että en koskaan enää syö poroa, saati olutta juo.

    No, niinhän sitä nuorena vannotaan vaikka mitä. Pidän nykyään molemmista. Poronkäristys on suorastaan herkkua.

    Mutta yhdessä näitä kahta en ole koskaan uskaltanut toistamiseen kokeilla.

    VastaaPoista
  3. Kiitos hauskasta haasteesta. Tähän haasteeseen tuleekin helposti muistumia, ruokahan on periaatteessa aina ihanaa (tai sitten...)... Käyn ensin nauttimassa kirkkaan aurinkoisesta talvipäivästä jokirannassa, ehkä muutaman kuvankin otan (toivottavasti!). Vilkutuksia Napapiiriltä!

    VastaaPoista
  4. Mielestäni kommentoin tähän bloggaukseesi; muistanko nyt väärin, vai onko kommenttini vielä sinulla jemmassa.

    Tulin tuomaan sinulle uutta haastetta, joka on blogissani :-)

    VastaaPoista
  5. Mummeli, ihmeellisiä ovat makuasiat.Sokeroidusta riisipuurosta nousee vieläkin kuvotus kurkkuun. Anisleipä kyllä menee alas, en vaan nauti siitä. Mehupillit kuullostaa kivalta.

    Tiinan paniikkiin osaankin eläytyä. Onneksi opit tykkäämään porosta, niin se maku kehittyy.

    Cranelle vilkutan takaisin muistellen kaiholla elämääni Napapiirillä! Ja käyn sivuillasi tutkimassa makuasioita.

    Uuna, mulla ei ole valvontaa käytössä, joten en ole tietääkseni syyllistynyt kätkentään! Kiitos innostavasta haasteesta! Kuten sinulle jo kävin kommentoimassa, pääsen asiaan tarttumaan vasta ykköskodissani Mussalossa. Tämä viikko menee Hesassa, missä kurkkaan Blogistaniaan ohimennen joutessani, pienellä matkaläppärillä.

    VastaaPoista
  6. Eilen juuri söin sushia japanilaisessa ravintolassa, mutta ei tule mieleen. Minäkin kerroin vähän ruuista.

    VastaaPoista
  7. Meillä Thaimaassa koira saatiin syömään lääkkeensä, joita se muuten inhosi, kätkemällä se meesjuuston sisälle...

    VastaaPoista
  8. Täytyykin käydä tutustumassa Hannelen ruokajuttuun. Sushi on usein ainakin silmänruokaa, eikö vain?
    MM, nythän ihmettelen, miten Thaimaassa löysitte meesjuustoa koiran herkuksi?

    VastaaPoista
  9. Sushi on usein kauniisti tarjoiltu, mutta täyttää eikä ne japanilaiset ylipainoisia.
    Pieni suklaapuoti on ihana filmi.

    VastaaPoista
  10. Mees-juusto oli peräisin thaimaalaiselta ystävältä, joka oli käynyt Norjassa. Emme koskaan kertoneet, että annoimme sitä myös koirallemme, joka oli kipeänä ja tarvitse lääkettä. (Koira kerjäsi sitä, koska piti sen tuoksusta...)

    VastaaPoista
  11. Hei, nyt täällä ainakin on kommenttien valvonta käytössä - näkyykö se vain ulkopuolisille?

    Minun blogini taitaa olla toisille järkyttävän kirjava, itse taas tykkään väreistä - vaikka en ehkä osaa niitä niin yhdistellä taitavasti, kuten luonto osaa:) Bloggerin blogiin en ole kotiutunut, ennenkö nyt kun olen saanut sinne vähän väriä;)

    Kuulostaa sanoisinko mielenkiintoiselta tuo japanilaisyllätys, eihän se liene tofua ollut - se on pahimmillaan sitkasta mautonta valkeaa8]

    VastaaPoista
  12. No kas, et suinkaan ole ulkopuolinen, Inkivääri ! Kommenttien valvonta tosiaan säikyttelee välillä, se aktivoituu jos juttu on yli 14 päivää vanha. Taitaa olla turha, ei täällä ole ainakaan vielä häiriköitä näkynyt.

    Tuskin värikäs blogisi ketään karkottaa, suosiosta päätellen ;-) Blogin pitää tietenkin olla tekijänsä näköinen! Sinäkin sompailet kahden blogisysteemin välillä.

    Kiitos veikkauksesta, olisikohan tofulla sellainenkin olomuoto? Olen kyllä tutustunut sen maukkaisiin versioihin.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat tästä?