Tuolilla on pitkä tarina, ennen kuin se päätyi kotiimme. Äiti halusi luovuttaa sen minulle, kun hänen oli saatava pyörätuolille tilaa pieneen kauniiseen kotiinsa. Olen tuumaillut tuolin tyyliä, ja tullut siihen tulokseen, että se on biedermeiervaikutteinen, kumminkin 20-luvun maustein. Ihan piti Bukowskille lähettää tiedustelu, ja voin kehua palvelua: vastaus tuli samantien! Tyytyväisenä huomasin, että oma arvaukseni osui oikeaan. Bukowski käytti sanaa myöhäisempire, ja sillähän tarkoitamme samaa. Loimukoivuksi arvasin puumateriaalin, ihan googlaamalla olin tullut siihen tulokseen.
Vanhoista kuvista voi huomata, että verhoilu on ollut tosi kaunis, vaalea kuviollinen paksu kangas. Jospa joskus saisin aikaan...
Ohessa kuva Mummini kodista n 1926. Flyygelin päällä on hääkuva, joka kertoo että äitini ja isäni on juuri vihitty, ja se paljastaa myös ajankohdan.
Nojatuoli näkyy kuvan vasemmassa reunassa.
Kirjotan tarinaa ilolla ja murheella. Joku ehkä aavistaa, miksi juuri nyt on näin.
Tarina löytyy täältä.
Kaunis tuoli; onnellinen omistaja olet, kun tuollaisen kauniin ja samalla perintörikkaan tuolin olet saanut. Menen lukemaan itse tarinan, kiitos että otit haasteen vastaan.
VastaaPoistaOpiskeluaikana asuin Maurinkadulla Kruunuhaassa juuri tuollaisissa isoissa korkeissa huoneissa. Niissä tuntui vielä menneiden vuosien elämä juuri tuollaisena kuin kerroit.
VastaaPoistaIsäni oli samaa vuosiluokkaa kuin äitisi. Kuinka paljon tuon ikäluokan elämään onkaan mahtunut iloa ja surua. Kaunista, että jotain tuosta saat tallennetuksi niin sanoin, kuvin kuin tavaroin.
Uuna, kiitos vaan haasteesta! Ja kiitos kommentista juttuun.
VastaaPoistaMM, sepäs jännää, elikö isäsi pitkään? Aloitin Äidin haastattelun, kun hän oli täyttänyt sata vuotta. Onneksi muisti oli tallella, mutta aikaisemmin olisi kannattanut aloittaa.
-Tuohon aikaan oli tavallista, että virkamiesperheet asuivat vuokra-asunnoissa, ja niitä oli myös tarjolla.
Nykyisin on melkein pakko omistaa, jolloin tavallinen palkannauttija voi unohtaa haaveet suurista saleista keskustassa...
Isäni kuoli jo 1970. Onneksi meillä puhuttiin paljon ja kaikenlaista. Aika lailla vielä muistankin. Toisaalta, nyt olisi hyvä tietää myös siitä, mistä ei puhuttu. Sekin antaisi koko kuvaa sukuhistoriaan. Musiikissa tauotkin tarvitaan.
VastaaPoistaIsäni oli tuohon kirjoituksesi aikaan ujona maalaispoikana opettajaseminaarissa.
Ihastuttava tuoli, ihastuttavalta aikakaudelta... Voin kuvitella, että tuolin näkeminen ja etenkin siinä istuminen herättää rikkaita muistoja...
VastaaPoista20- ja 30- lukujen tyylit vaatteissa ja kampauksissa jostain syystä viehättävät valtavasti....
Mm, eikö vaan, sukuhistorian tutkiminen on kiehtovaa puuhaa jos siihen ryhtyy. Kirjeistä ja kuvista ponnahtelee tiedon murusia aukkojen täytteeksi.
VastaaPoistaMukava ajatella, että sinun isäsi on jakanut minun äitini kanssa tuon kuohuvan aikakauden, kumpikin tahollaan.
Crane, sanos muuta. Kuvittele. äitini on elänyt ajan jolloin Jugend- ja Art Deco-tyylit olivat vanhanaikaisia ja hyljättäviä :-)
Poistin linkin tarinaan, se on liian keskeneräinen. Mutta tuolin osuus käy tästäkin ilmi. Tänään siitä on tullut jokapäiväinen lukutuolini. Näen siitä hyvin äitini kuvan, ja välillä sytytän kynttilän.
VastaaPoista