Fasaanin kevättunteet

 Kiljahdus kertoo, että fasaani on puutarhassa. Eksoottinen näky! Valokuvaajalla pulssi nousisi, jos lintu olisi harvinainen. Tein pienen videotarinan toukokuun otoksista. Mukaan leikkasin otteita Miehen videosta, jonka hän vuosia sitten tallensi puhelimella. Pienellä jekulla sain klipit sovitettua isokokoisempaan  kuvanlaatuun. Leikkasin mukaan ääniä pihalta ja ympäristöstä. Video avautuu kuvasta:

Pihabongausta

Birdlifen toukokuinen pihabongauspäivä  (johon myös osallistuin) inspiroi askartelemaan pikku videon kotipihan linnuista. Pihabongaus on mainio harrastus ikälopulle, jolla ei enää riitä rahkeet rankemmille reissuille. Hyvä henkireikä näinä vaikeina aikoina. Kodin ikkunat aukeavat takapihan puutarhaan. Kamera on kaulassa sisällä ja ulkona. Puutarhapuuhiin tulee keskeytyksiä tuon tuostakin.

Toukokuu, kuukausista suloisin, kiitää nopeasti. Juuri nyt puutarha on avara, puut lehdettömiä. Pian kaikki peittyy tuuheaan vihreyteen, ja lintuja on vaikeampi havaita. Pieni allas on hyvä houkutin kameran kanssa vahtaajalle. Ruokinta olisi jo syytä lopettaa...

Tähän videoon keräsin otoksia kymmenen päivän ajalta. Kotipihaan  kuuluvia ääniä leikkasin mukaan tarinaan. Niistä voi tunnistaa muitakin lajeja, joista kaikki eivät ole lintuja. Vielä olisi ollut syytä muokata, kimalainen kuulostaa helikopterilta...

PS. Katso loppuun asti, siellä varis kokee yllätyksen :)

Kaunis pari

Odotukseni palkittiin! Pian sain sillalta ihastella  silkkiuikkuparin seurustelua. Tuuli heilutti kameran putkea, mutta jotakin sain talteen. Pieni kuvakertomus syntyi otoksista:

Vappuaattona  jäätävä tuuli oli hajoittanut loput jäät. Esitykset sillankorvassa ovat siirtyneet laajemmille rannoille. Silkkiuikutkin hylkäsivät ensimmäisen lemmenpesänsä ja taisivat löytää suojaisamman paikan.

Vielä tukkasotkatkin ilmestyivät näyttämölle ennen jäidenlähtöä

Tukka tuulessa

Silta

 Aivan kodin lähellä on silta, joka ylittää kapean salmen. Huhtikuussa ilmestyy jäähän ensimmäinen railo, jota käyn melkein joka päivä tarkkailemassa. Ensimmäisenä ilmestyvät tietenkin sinisorsat. Pian kuulen äänestä jo kaukaa, että nokikana on paikalla!  Sulan laajetessa tulijoita ilmaantuu lisää: telkkä, isokoskelo ja lisää nokikanoja. Meluisia lokkeja myös viivähtää paikalla. Birdlifen vuoden linnuksi nimeämä naurulokki oli ilo nähdä ensimmäisen kerran tänä keväänä. Vielä odottelen silkkiuikkua näkyville.

Pian linnut hajaantuvat tahoilleen. Toivon nokikanan jäävän pesimään, kuten on tapahtunut edellisinäkin kesinä.

Koostin pikku videon huhtikuun hauskimmista havainnoista:

Silta on ollut henkireikäni tänä keväänä. Kun epätoivo vyöryy yli, on yritettävä silti jaksaa. Kun on tehnyt sen minkä pystyy, on jatkettava eteenpäin. Luonto tarjoaa ikiaikaista lohtua.

Herkkä hetki

Valkoposkihanhia, hohhoijaa. Helppo kohde videoharjoitelmalle. Yllättäen sain talteen kiihkeän kohtauksen. Kaunis pari!

Avaa Youtubessa

Sukutarinoita

Ifolor-kirja

Nukkenäyttelyn jälkeen siirryin syksyllä isäni suvun pariin. Kirjoitin puhtaaksi runsaan määrän käsikirjoituksia vuosilta 1906-1921. Tästä projektista kerron toisessa blogissa: Villamussalo.

Tallensin työni myös Ifolor-kirjaksi, mikä ehkä säilyy kauemmin kuin blogikirjoitukset.

Hyvää ja parempaa vuodenjatkoa lukijalleni!

Nuket kertovat

 Viimekesäisen nukkenäyttelyn "Äidin suvun tarina" ohella valmistui myös pieni kirjanen. Kuvaa näppäämällä voit selailla sitä Ifolorin sivuilla.

Nukkenäyttely

 

Toisen koronavuoden alkupuoli sujui nukkejen seurassa. Luulin viimeisen nukkeni syntyneen 6 vuotta sitten, mutta nyt yllättäen muutama uusi vaati saada syntyä. Savipajan olen jo sulkenut, posliinipäitä ei enää valmistu. Nyt turvauduin erilaisiin muovailumassoihin. Kokeilin monia. Ehkä mieluisin on Creative Paperclay. Se on kevyttä kuivuttuaan, ja sitä voi muokata kuivumisen jälkeen.

Pandemian takia tämän vuoden keväälle siirretty näyttelyaikani lähestyi, ja suunnitelma muuttui. Lintutauluja olisi toki riittänyt, mutta nyt halusivat nuket päästä esiintymään. Kaikki ovat syntyneet kertomaan tarinaa äitini suvusta. Tarinaa täydentämään syntyi vielä mummin vanhemmat ja ensimmäinen puoliso, sekä runsaasti tauluja ja monenlaista rekvisiittaa. Soitinrakentajaksikin ryhdyin :)

Sirkan haitari

Vähän laajemmin kerroin näyttelyhankkeesta toisessa blogissani, Villamussalossa. Siellä keskityn sukutarinoihin, täällä harrastuksiini monenmoisiin.

Muistoksi nukkejen vierailusta  jäi Merikeskus Vellamon sivuille näyttelyn esittely.

Arkeologiaa

Menneitä muistellessani huomaan että 60-luku on musta aukko! Missä kaikki valokuvat?  Silloin tuleva elämänkumppanini alkoi harrastaa diakuvausta. Vanhan Huvilan ullakolla piilee kolme isoa muuttolaatikkoa kukkuroillaan diakasetteja. Kolme vuotta sitten kokoelma oli suuressa vaarassa. Olin näet lukenut KonMarin minäkin...

Astuttuani digiaikaan viime vuosituhannen lopulla, on tullut tavakseni dokumentoida arkea. Mies on harrastanut kuvausta nuoresta pitäen. Kuvat kertovat yhteisestä taipaleestamme vuodesta 1961alkaen.       Myös isäni oli innokas valokuvaaja, ja siksi lapsuuteni on talletettu aika kattavasti. Nyt korkeassa iässä yhä useammin tulee retkeiltyä menneissä ajoissa. Kuvia on albumeissa, kenkälaatikoissa, kovalevyillä, pilvessä. Voinkin kehaista: ei niinkään huonossa järjestyksessä. Mutta diakuvat! Ylipääsemätön urakka.  Muistan kyllä, sitä kutsuttiin vieraidenkarkoitustempuksi.
   --Varmaan haluatte nähdä reissukuvamme Mallorcalta?
    Ja tuota pikaa isäntä alkoi pystyttää valkokangasta olohuoneeseen. Projektori kannettiin esille...

Vuodet pimennossa ovat tuoneet lisäarvoa dioillemme. Miksei reissukuvatkin, mutta ennen kaikkea kuvat tavallisesta arjesta.

Ensi töikseni hankin verkkokaupasta pienen katselulaitteen. Sieltä täältä olen nostanut dioja valoon, ja skannannut muutamia digitaaliseen muotoon. Viikonloppuna saimme tarmonpuuskan. Komerosta löytyi toimiva projektori ja valkokangas, sic!  Ne pystytettiin ullakkohuoneen hämärään, ja aloitettiin katselu-urakka. Miten jännittävää! Tietenkin on joukossa turhia ja epämääräisiä kuvia, mutta helmet poimitaan digitalisoitaviksi.  Ehkäpä intoa riittää koko urakkaan. Kesä on vasta alussa.

Opiskelijaelämää, kuva JH

60-luvun alussa kampaus oli naisen tärkein kaunistus. Mitä suurempi, sen parempi.  Moderni kuivauskupu vapautti nukkumisesta papiljotit päässä. Siinäpä kerkisi hyvin lueskella. (Näyttää taidehistoriankirjalta.) Sitten oli edessä tupeeraus ja lakkaus. Sillä pärjättiinkin sitten monta päivää.

Kuvan reuna-alueet tarjoavat arkeologille paljon oheistietoa. Hyasintti kertoo joulusta. Ehkäpä testaan joululahjaa? Tuhkakuppi kertoo myös ajan tavoista.(Itse en ruvennut...) Seinällä Ateneumin piirustussalissa syntyneitä akvarelleja. Kelvoton asetelma, onneksi ei ole säilytetty... Tuo oikeanpuoeinen oli parempi, muistaakseni.

Lintujen lumoissa

Ei, en ole siirtynyt tuonilmaisiin. Tämä tiedoksi mahdolliselle seuraajalleni...Edellisen Valon juhla-postauksen jälkeen olen ehtinyt jo kahdesti viettää kuukauden Thaimaassa. Mukana on ollut kamera ja maalausvälineet. Luulin jättäneeni taidehommat, mutta nyt olen osallistunut jo kuuteen Kotkan Taideseuran näyttelyyn, ja oma näyttely on tulossa 13 vuoden paussin jälkeen. Kaikki on lintujen syytä!  Linnuista näytänkin postanneeni täällä jo toissa vuonna. 

   Aluksi piirsin lintuhavaintojani digitaalisesti, ja tarkoitus oli käyttää niitä vain verkkojulkaisuissa. Aineeton taide miellytti kovin. Vanhana graafikkona sitten innostuin tulostamaan piirroksiani taidepaperille. Materiaalit ja menetelmät ovat kehittyneet niin, että vedosten säilyvyyteen voi luottaa.

   Vasta vuosi sitten otin esille unohtuneet pastelliliituni, ja se oli menoa. Näistä olenkin kertonut toisessa blogissani Kuvitukset.

Näyttelymainoksen on laatinut Kotkan Taideseura ry:n sihteeri Katja Saastamoinen. Pastellimaalaus esittää kauluskottaraista, jota tarkkailin Chiang Maissa.

Tervetuloa näyttelyyn!

Valon juhla

Loy Krathong festival in ChiangMai 2017 from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Loy Krathong-juhlaa vietetään Thaimaassa vuosittain täydenkuun aikaan. Panin merkille monia turistibusseja ChiangMaissa, sillä täällä juhla on näyttävin. Väkijoukko oli miltei läpitunkematon juhlapaikoilla. Lauantaina Naa ja minä pyrimme Navarat-sillan yli kohti juhlakulkueen reittiä. Silta oli yksi luvallisista taivaslyhtypaikoista. Tuulenpuuskat tekivät lyhtyjen lähettämisen suorastaan haasteelliseksi. Lievä kauhuntunne ei ollut kaukana, kun lyhtyjen polttimot loimottivat joka puolella tungoksessa. Milloin oli väisteltävä maassa kytevää silkkipaperikasaa, milloin kohti lentävää lyhtyä. Kalifornialaispariskunta yritti turhaan saada lyhtyään nousemaan. Tuulenpuuska painoi sen lommolle aina uudelleen. Naa ryhtyi tottunein käsin auttamaan, ja niin lähti onnellisten juhlavieraiden lyhty viimein kohti korkeuksia.  Sähköjohdoissa tuulen alla lepatti liekehtiviä lyhdynraatoja. Korkeat puut jokivarressa olivat kuin jättimäisiä joulukuusia loimuavin koristein. En silti kuullut palosireenien ulvontaa. Tämä oli siis aivan normaalia...

    Mutta taivainen  näky oli lumoava! Lyhdyt vievät huonon onnen ja väärät teot pois, unohduksiin. Sama tarkoitus on kelluvilla lyhdyillä, kratongeilla, joita Ping-joen rannoilta laskettiin virran vietäväksi.

Juhlakulkueen vaunut vierivät suoraan Tuhannen ja yhden yön saduista. Kännykät myös hehkuivat väkijoukossa kuin pienet hassut lamput. 

Videoon olen pominut välähdyksiä juhlinnasta. 

Yksinäinen kratong, kelluva lyhty, seuraavana aamuna

Tervaleppälehdossa

Sapokanlahdella sinisorsat uiskentelevat värikylvyssä. Jatkan matkaa kohti Tervaleppälehtoa. Syksyn tullen metsän linnut on taas helpompi havaita. Alkukesän huumaava äänimaisema on muisto vain. Turhaan yritin kesäkuussa saada kiikariini satakielen, jonka helkyntä soi mustarastaiden säestämänä  ylimpänä. Haaleanvärinen lintu kätkeytyi tuuheaan lehvistöön. Nyt raakkuvat varikset, harakat ratisevat, naakat kirahtelevat.  Tikan nakutus paljastaa sen sijainnin helposti. Luottavaiset tiaiset sirkuttelevat kulkijan ympärillä. Sinitiainen tulisi kädelle, jos olisi pähkinöitä mukana. Nyt tuotan pettymyksen, pähkinät unohtuivat. Ohitan kuraisella polulla tyttösen, jonka kädelle lehahtaa tiaisia vähän väliä, isän valokuvatessa. Muistuu mieleen lapsuuden kävelyretket isän kanssa  Helsingissä. Hietaniemen hautausmaan tiaiset olivat yhtä kesyjä.

Tilhiä kaipailen mutta vain räkättirastasparvet näen ja kuulen pihlajanmarjojen kimpussa. Tilhen lasimaista helinää yritän nyt päiväretkilläni kuulostella. Tuokin tuttu lintu vielä puuttuu vuoden 100-listalta. Suomen BirdLifen hauska hanke on innostanut uusia bongareita lintuharrastuksen pariin. Oma listani ei vielä yllä tavoitteeseen: 77 havaintoa. Voisinpa laskea mukaan matkoilla kohtaamani lajit, mutta kyse on tietenkin Suomen linnuista. Vielähän tätä vuotta riittää...

50-luvun tyttö Helsingin Hietaniemessä

Nokkelat lokit

Luulin lokin pudottavan saliinsa vahingossa, mutta erehdyin. Yhä uudelleen näen miten suuri  lokki kaartelee rantakivikon yllä ja mäiskäyttää yks kaks simpukan sopivaan paikkaan. Sitten vauhdikas syöksy nauttimaan ateriaa, ennen kuin muut ehtivät paikalle.

Lokit tuntuvat kotoisilta linnuilta, samanlaisilta kuin kotinurkillakin, mutta eivätpä kaikki olekaan. Vain kalalokki näyttäisi olevan tuttu myös BC:n rannoilla.— Tuo simpukansärkijä on nimeltään amerikanisolokki. Nuorta naurulokkia muistuttava on kuusilokki (juhla-asussa sen pää on musta). Englanninkielinen nimi Bonaparte's Gull ei viittaa Napeleoniin vaan hänen veljenpoikaansa, joka oli ornitologi. Ja tuo, jolla on musta rengaskuvio nokassaan, on tietenkin rengasnokkalokki.

 Täältä löytyy piirustukseni amerikanisolokista: Kuvitukset

Kalkkunakondori

Turkey Vulture
Turhaan toivoin näkeväni valkopääkotkan, joka on edellisillä reissuilla ollut tuttu näky taivaalla. Ne viihtyivät nyt jossakin muualla. Suuria lintuja leijaili taivaalla usein, ja valokuvailin niitä ahkerasti. Sain tietää, että ne ovatkin kondoreita, kalkkunakondoreita! Ja että niitä ei pidä sekoittaa korppikotkiin. Kondoreita tavataan vain Uudessa maailmassa. - Onnistuinpa viimein kohtaamaan nuo rumilukset rantakokouksessa ja vieläpä hiipimään aika lähelle. Vai ovatko ne rumia? Facebook-kaverini kommentoi että eivät ole! "Niiden mielestä ihmiset ovat rumia" :) Suloisen pikkiriikkisen kettukolibrin jälkeen esittelen siis valtavan, rumankauniin raadonsyöjän, kalkkunakondorin.


Piirsin kalkkunakondorin: Kuvitukset

Kettukolibri

Rufus Hummingbird

Matala pörähdys, kolibri on lähellä! Tuossa se leijuukin melkein vieressä, metrin päässä, kadoten kohta viekkaat silmät välähtäen.  En ehdi kurkottaa kameraa pation pöydältä. Tapaaminen saattoi olla kesän viimeinen, kettukolibrit muuttavat varhain. Onneksi olen jo ehtinyt saada siitä runsaasti   kuvia Maryn puutarhassa, kaukaisessa saaressa British Columbian rannikolla. Viime vierailustamme on jo neljä vuotta, ja varmasti silloinkin kirjoitin kolibreista. Pojan perhe ei voi olla huomaamatta, että olen entistäkin hullaantuneempi noihin lumoaviin pörrääjiin. Valitettavasti myös talon kissat rakastavat kolibreja, ja siksi niitä ei houkutella pihalle ruokintalaitteella. Vahdimme siis punaisia kukkaistutuksia, kissat ja minä... 

Täältä löytyy kolibrimaalaukseni: Kuvitukset

Ärhäkät äidit

 

Telkkä poikasineen viettää rauhallista aamupäivää lahdenpohjukassa.

Mutta kukas tuolla lähestyy? Nokikana! Se on jättänyt poikasensa kaislikon suojaan 

ja kiljahtelee nyt uhkaavasti. Nokikana hyökkää kuin raivotar kohti telkkäperhettä.

Loisketta, räpistelyä, kiljuntaa, kaakatusta. Voin rauhassa räpsiä kameraani, kukaan ei huomaa.

Telkkä yrittää antaa takaisin, mutta katsoo viisaammaksi poistua. Poikasien keräilyssä onkin puuhaa,

sillä ne osaavat ketterästi sukellella.  Ensimmäinen jo löytyi. — Pysykää omalla puolella, kiljuu nokikana.

 

Myös nokikana keräilee poikasiaan. Rauha palautuu.

Taiteen sekatyöläisestä harrastajaksi

Suuren blogiraivauksen jälkeen innostuin pohtimaan jäljellejääneiden tarkoitusta. Tässä blogissa olen keskittynyt harrastuksiini, joista yksi on kirjoittaminen. Niinpä olen kirjoittanut juttuja tavallisesta arjesta, juhlasta myös,  kotona ja kaukomailla. Runokausikin on koettu. Moniin kivoihin blogi-haasteisiin olen osallistunut. —Nukkeprojektille annoin paljon tilaa. Se vei sydämeni vuosiksi. Nyt on nuoruuteni lintuharrastus leimahtanut uuteen paloon. Sen voi lukija helposti huomata.

Työstäni en ole kirjoitellut paljoakaan. Blogin aloittaessani olin ollut jo monta vuotta eläkkeellä. Myös viimeisestä taidenäyttelystäni oli jokunen vuosi kulunut.  Olin taiteen sekatyöläinen. Valmistuin kuvaamataidonopettajaksi ja siinä työssä toimin eläkeikääni asti. Taidegraafikkona pidin näyttelyitä ja osallistuin toisiin, myös valtakunnallisiin. Taiteilijantyöhön ilmestyi vielä keramiikka, joka vähitellen syrjäytti grafiikan. Veitset tylsyivät! Myös keramiikkanäyttelyitä rakensin muutaman. Viimeinen oli okariinonäyttely 2009.

Tupsahdin someen mummona, vailla menneisyyttä. Tulevaisuuden kutistuessa menneisyys muuttuu yhä tärkeämmäksi. Niin kai vanhetessa monelle tapahtuu. Taide on ollut työni, nyt se on innostava harrastus. Taide on täyttänyt elämäni ja on vahvasti läsnä yhä.

Aloin rakentaa vanhoista töistäni retrospektiivista näyttelyä. Tämän blogin oikeanpuoleisesta palkista löytyy otsikko Taiteilijana. Sen alla on sivuja, joihin kuvia kerään. Valmiiksi olen saanut sivun  Graafikkona. Muita ehkä vielä päivitän. Ehkä teen keramiikkatöistä sivun myös.

Taideharrastukseni elää ja voi hyvin toisessa blogissani : Kuvitukset. Se oli jo lopettamisuhan alla, kunnes innostuin taas piirtämään, uusin keinoin. Päätin julkaista siellä vain uusia töitä, digitekniikan avulla synnytettyjä.

Ehkä tämä uusi leimahdus saa minut myös vierailemaan blogiystävien sivuilla taas useammin. Tuolla Facebookissa näyttää laiskistuvan...

Alla on piirustus  toisesta blogistani. Sen myötä toivotan sinulle

Hyvää pääsiäisen aikaa!

Lintuja kotinurkilla

Kyhmyjoutsen, mustarastas ja harmaahaikara

Kiikaria on kannettava mukana kävelyretkillä. Näkeminen on pääasia, mutta harvoin maltan jättää kameran kotiin. Huonokin valokuva auttaa tunnistamisessa. Ja se paras valokuva on vielä ottamatta...

Maalis-huhtikuussa rannoille ilmestyy sulapaikkoja, ja ne ovat lintubongarille iso ilo. Telkät, isokoskelot, joutsenet, nokikanat ilmestyvät tutuille paikoille. Jäiden lähdettyä ne näyttävät katoavan näkymättömiin ilmestyäkseen ykskaks kesän alussa poikaset vanavedessään.

Lisäpuhtia harrastajalle antaa tänä vuonna Suomen BirdLifen hauska hanke "Tunnista 100 lintulajia".  Huomaan ammottavia aukkoja lintutiedoissani, ja tänä kesänä yritänkin niitä paikata. Listaltani puuttuvat pöllöt, haukat, kirviset ja kerttuset. Siinäpä riittää opiskelua.

Isokoskelo

Linturetkeilyä Thaimaassa

"Ah eikö tämä ole onnea!" Lin Jutangin sanoin. Auringonnousu Doi Inthanonin kansallispuistossa, kaukana asutuksesta, kaukana liikenteestä. Onnenkantamoinen järjesti Miehen ja minut linturetkelle, mistä olen kauan haaveillut. Välikätenä toimi hyvä naapuri, joka tuntee Chartin, lintuoppaan.

himalajanhaukkanen on suloinen ja pieni

 Opas kuljetti viiden hengen seuruettamme vuorille, viidakoihin, vesiputousten äärelle, missä poimi erehtymättömällä taidollaan kaukoputkeensa värikkäitä lintuja joita sitten vuoronperään kurkimme linssien läpi.  70-300mm objektiivistani ei ollut täällä juuri hyötyä; linnut olivat kaukana. (Himalajanhaukkanen on rajattu ankarasti suurentaen. Kuva kelpaa tunnistamiseen, ei muuhun.)  Parasta olikin ensikertalaiselle retkeily luonnon helmassa. Kaukoputki toi linnut lähelle. Olisi pitänyt olla muistilehtiö mukana, että tietäisin mitä näimme... Ensi kerralla olen viisaampi ja otan myös oman kaukoputken mukaan. Oikeilla valokuvaajilla on järeämmät kamerat tietenkin. Mutta voihan linnuista iloita myös ilman kameraa! On kiehtovaa oppia tunnistamaan lintuja myös äänestä. Lisätietoa löytyy kirjoista ja verkosta.  Xeno-canto esimerkiksi on loistava äänisivusto linnuista ympäri maapallon.
Thaimaassa on helppo aloittaa lintuharrastus, sillä kaikki tavallisimmatkin linnut ovat vierailijalle eksoottisia. Kaupunkilinnut eivät ole kovin arkoja. Parhaat lintukuvani olen saanut pihalla, puistoissa ja lähikujilla. Istun mangopuun varjossa ja tarkkailen näytelmää yläpuolellani. Sähkölangoilla käyvät näyttäytymässä aasianturturikyyhkynen, punaposkibulbuli, oliivimedestäjä, pihamaina, töyhtömaina, harakkatasku, nokipääbulbuli jne jne; - kaikki erilaisia kuin kotoiset linnut. Pikkuvarpunen sentään on tuttu, samoin ilmaa halkovat pääskyset ja puistojen pulut.

Aasiankukaalin ääni on salaperäinen. Lintu on Thaimaassa tavallinen kuin meillä harakka. Silti oli sykähdyttävää nähdä sen ensimmäisen kerran levittävän punaiset siipensä aurinkoa vasten. Vieläkin ilahdun sen näkemisestä ja varsinkin onnistuneesta kuvasta.

Punaposkibulbuli on tässä kuvassa saanut ylimääräiset raidat pyrstöönsä. Auringon kepponen. Sen tarmokas viserrys kuuluu kaupungillakin liikenteen melun läpi. Valitettavasti näitä näkee usein häkkilintuina tuomassa tunnelmaa hotellien terasseille.

Paras laulaja on pihamaina! Sen voi nähdä ja kuulla kaikkialla. Ehkä ensimmäinen lintu johon aloitteleva bongari tutustuu aasianturturikyyhkyn ohella.