Muistanko?

Blogissaan 'Lähtölaskennan jälkeen' Mm kirjoittaa aiheesta Kuka valitsee muistoni.
Siteeraan yhtä hänen lausettaan, ja laitan vahingon kiertämään:

"Käytän blogimaailmaa häikäilemättä hyväkseni. Tässä vaiheessa huomaan, miten jonkun kirjoittajan joku ajatus lähtee minussa liikkeelle ja vie mennessään."

Miksi minä en muista? Olen elänyt monta elämää, ja mielessä välähtää leimahduksia, jotka valaisevat kirkkaasti hetkiä, elämyksiä, ihmisiä. Valo himmenee, ennenkuin ehdin tarkentaa. En muista arkea, kaikkia pieniä jokapäiväisiä tapahtumia, jotka olivat ehkä kovin tärkeitä silloin.

Taidan tietää syyn. Kuulun niihin, jotka eivät osaa elää tässä hetkessä. Olen kaiken aikaa jossakin muualla. Menneessä, tulevassa, ideamaailmassa. Useimmiten suunnittelen jotakin, niin että melkein kiehun innostuksesta. Mies on jo pitkään tiennyt sen. Hän liikuttaa kättään silmieni edessä huomatessaan, etten kuule sanaakaan. Nolostuneena pyydän häntä toistamaan, minkä hän kärsivällisesti tekeekin. Ehkä nauraa minulle, mutta ei pahastu.

Olenko leijaillut arjen läpi näkemättä, kuulematta? Minunkaltaistani moititaan hajamieliseksi. Päinvastoin, minähän keskityn ajatuksiini! Ajatuksiani muistankin jo kaukaa, muistan miltä tuntui olla minä. Muistan toiveita, suunnitelmia, pettymyksiä, riemuja. Missä on todellisuus? Onko tapahtuminen materian vai hengen liikettä?

Aina muuttaessamme oli aloitettava elämä alusta. Oli keskityttävä kaikin voimin uusiin kontakteihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, uusiin ystävyyksiin. Entiset katosivat, muistanko heidät? Ennen Facebook-aikaa monet elämän eroittamat tuttavuudet hiipuivat joulukorttiasteelle, kunnes sammuivat. Mutta kerran syntynyt ystävyys voi kestää vuosikymmentenkin hiljaisuuden. Vanhuuden portilla tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Huhuilemme kadonneita ystäviämme ja löydämmekin. Vanhat ystävät ovat aarre, he tietävät, että vanhuus on vain naamio, jonka takaa kumpikin tunnistaa toisensa.

Äitini kohtalona oli elää yli satavuotiaaksi.Kaikki ikätoverit olivat aikoja sitten menneet. Aloin liian myöhään kuunnella hänen muistojaan, sillä ne nousivat mieleen omia aikojaan, mutta jäivät piiloon jos kyselin. Kuvittelin viimeiseksi kesää, jolloin hän oli satavuotias, ja kirjoitin muistiin niin paljon kuin kerkesin. Vielä kaksi yhteistä kesää saimme. Hän iloitsi puutarhasta ja raikkaasta ilmasta, näki vielä hiukan värejä ja hahmoja, ja kaikkein parhaiten tunsi tuoksut. Tiesin hänen vaeltavan menneissä vuosissa yksin ollessaan, tuntevansa vanhat surut ja ilot, niinkuin ne olisivat tapahtuneet äskettäin. Ja kuitenkin hän eli täysin selkeästi tätä päivää, seurasi hankkeitamme ja muisti lapset ja lapsenlapset aina viidenteen polveen.

Olen poiminut joitakin kirjoituksiani yhteisistä hetkistämme Villamussalon blogiin. Viimeisin julkaisu on 'Pasuunakukka aukeaa'. Yritin punoa yhteen menneitä tapahtumia kuluvaan hetkeen. Tämän esseen postattuani sain läheiseltä ystävältä ja harrastajakirjoittajalta tiukkaa palautetta, mistä vilpittömästi kiitän. Blogikirjoitus on siitä mainio, että sitä voi mielin määrin editoida, ja niin teinkin. Joten tuo neljän vuoden takainen kirjoitus on suodatettu tämän päivän tuntojen läpi:

Pasuunakukka aukeaa