maanantai 30. tammikuuta 2012

Mitä oli ennen kännykkää?



Sovin treffit Mirjan kanssa klo 13 liikekeskuksessa. Siellä olisi lämmin odotella, jos toiselle tulee viivytys. Rupatellaan kuulumiset sitten kahviossa. Puhelimet mukaan tietenkin, muistutin minä.

Kymmentä yli yksi otin kännykän käteeni, samalla kun kiertelin avoimen kahvion ympärillä etsien tuttua hahmoa kulkijoiden joukosta. Varttia yli hain kahvikupposen, ja valitsin hyvän paikan josta voisin tarkkailla kulkijoita. Aloin soitella vuoroin kännykkään, vuoroin kotipuhelimeen. Hän ei ole koskaan unohtanut! Miksei hän soita, ja kerro viipymisen syytä? Mitä on tapahtunut? Kenelle voisin soittaa? Mirja elää yksin, enkä tunne naapureita senioritalossa. Hän on tietenkin liukastunut matkalla, ja makaa nyt ensiavussa. Ei, hän on pyörtynyt ja makaa kotona lattialla. Mitä voin tehdä?

Pahojen aavistusten vallassa lähdin puoli kaksi liikekeskuksesta kävelemään kohti senioritaloa, reittiä jota Mirja kulkisi. Toivottavasti hänellä on kävelysauvat mukana?
     Ovisummeriin ei tietenkään vastattu. Talon ystävällisen asukkaan avulla sain hälytettyä huoltomiehen paikalle, ja otin oikeuden kurkistaa Mirjan kotiin sydän pamppaillen. Ei, hän ei makaa lattialla, onneksi. Mutta kiireen jälkiä olen näkevinäni, ja ulkokengätkin ovat nurin narin lattialla. Äkkilähtö sairaalaan? Varmaan hän on nyt hyvissä käsissä.

Muuta en voinut, soitin kännykällä Miehelle, ja hän haki minut kaupungilta kotiin.  Kahden tunnin kuluttua Mirja  soitti. Hän oli juuri palannut kotiin odotettuaan minua kaksi tuntia liikekeskuksen kahviossa, lasillinen CocaColaa edessään.
     Varmaan voit helposti kuvitella selittelyjen ja molemminpuolisten itsesyytösten määrän.

Niin, minä olen tottunut siihen, että olen aina tavattavissa. Ja että Mies on aina tavattavissa. Ja muutkin läheiset ainakin pienellä viiveellä. Ajatus katoamisesta on mahdoton, se tietää pahaa. Minä siis tuijotan mobiiliani ja omia fantasioitani, sen sijaan, että kiertelisin kahviossa ja tarkastaisin jokaisen asiakkaan.

Mirja, itsenäinen yksineläjä ei useinkaan muista kuljettaa kännykkää mukanaan. Nytkin se sattui unohtumaan. Myös sosiaalinen media on hänelle vieras, kuten koko tietokone. Ihmettelen miten pian minäkin olen tottunut elämään tekniikan varassa, ja tapaamaan ihmiset virtuaalisesti. "Livettäminen" (= tapaaminen tosielämässä) on harvinaista herkkua.

— Antaa miettimisen aihetta.

6 kommenttia:

  1. Huhuh! Alkoi jo jännittää minuakin. Sellaista tapahtuu varmaan ihan oikeastikkin. Saa vain toivoa, että oma muisti pysyy kyydissä, vaikka joskus jo sattuu tuotakin :-( Panee se miettimään.. Sitä minäkin ihmettelen että sosiaalinen media on ikäisilleni, monelle, vieras.
    Itselläni vaikka oli ansiotyö jossa en saanut tietokoneisiin koskea,niin oikein himotti, että pääsis kirjoittamaan. Kun jäin eläkkeelle, lapset kantoi ensimmäisen koneen mummolle.
    Oli hirmu hinku naputella tekstiä..ja sitä riittää :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista tapahtuu. Jokaisella pitäisi olla joku, joka välittää.
      Taidamme olla viimeistä ikäluokkaa, joka ei löydä kaikkia kavereitaan tietokoneen avulla. Eikä se aina ole kunnosta kiinni, vaan jostakin muusta vastahakoisuudesta. Kun olis sentään kännykkä kaikilla.
      Viisaat lapset sinulla!

      Poista
  2. Meistä on tainut tulla teknisten välineiden "orjia". Nämä aparaatit ovat tuttuja ja turvallisia seuralaisia, mutta ilman toista "päätä" niistä ei ole mihinkään.
    Onneksi kaikki oli kuitenkin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä en kuitenkaan palaisi takaisin entiseen. Kännykkä on helpottanut elämää ja tuonut turvallisuutta. Silti, jokaisella pitäis olla joku, joka soittaa...

      Poista
  3. Tuntuu kuin toinen jalka puuttuisi (tai pää) jos lähtee esim. autolla ilman puhelinta - no, lenkille en aina ota sitä mukaan. Tulee mieleen, mitä jos auto kremppaisi.
    Treffitapaamisiin se on oiva, mutta siitä ei ole apua, jos toisella se ei ole mukana. Silloin huolestuu, kuten sinä teit.

    Isäni, jo edesmennyt, 94 v. sanoi aina, että puhelin on hyvä, jos he kumppaninsa kanssa eksyisi sieni- ym. metsässä. Voi soittaa ja kertoa, että tulkaa hakemaan, ovat sen ja sen puun luona.. :D Hän ei tosin koskaan oppinut käyttämään sitä, mutta kumppanillaan oli sellainen (soita ja vastaa -menttaliteelillä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ottaa lenkillekin, sitähän voi liukastua!
      Hyvä kumppani isälläsi, käyhän se noinkin:)
      Valmistajat voisivat kilpailla monimutkaisuuden ohella siinä, kuka tekee yksinkertaisimman peruspuhelimen kasvavalle vanhusväestön joukolle.

      Poista

Mitä tuumaat tästä?